Kanada vietti itsenäisyyspäiväänsä heinäkuun ensimmäisenä päivänä, mikä tarkoitti, että sain palasen tästä kansallisjuhlasta lyhyen Kanadassa olon aikanani. Mutta koska elelen off-the-grid-tyylillä metsien ympäröimänä, eipä voi juuri sanoa, että päiväni olisi kovin paljoa toisista päivistä eronnut. Toisaalta ehkä tämä oli juuri parhain tapa viettää kansallispäivää: olla siellä missä Kanadan suurimmat ylpeydenaiheet ovat: luonnon valtakunnassa.
Tässä maailman yhdessä harvimmin asutussa maassa näitä luonnonrikkauksia kun riittää. Sen lisäksi että Kanadan metsävarat ovat suurenmoiset, löytyy täältä vaahterasiirapin kotipesästä myös uskomattomat mineraalivarat, runsaat vesialueet jättikokoisilla järvillä ja joilla (joista pisin yli 4000 kilometriä) ja useampi ilmastovyöhyke omilla spesifeillä lajeillaan. Täällä on jääkarhujen alueita ja paikkoja, joissa hirvien määrä ylittää kepeästi ihmispopulaation. Kanadan luonto vetää kyllä vertoja siihen, mitä koin Etelä-Amerikassa. Täällä Ontarion alueella tuntee olonsa melko kotoisaksi kuusimetsien, pienten järvien ja oravien ympäröimänä. Mutta tämä on vain pienen pieni räiskäle Kanadaa. On melkeinpä mahdotonta tehdä mitään yleistyksiä Ontariostakaan, kun yhden maakunnan sisällä voi olla viisi erilaista ilmastovyöhykettä.
Eräs vuosien takainen kanadalainen toverini oli huomannut minun sosiaalisen median päivityksestäni saapuneeni hänen kotimaahansa. Hän laittoi viestiä ja toivotti tervetulleeksi vierailemaan hänen kotonaan. Hän asui saman provinssin (maakunnan) sisällä, joten ajattelin, että ehkä voisinkin tehdä muutaman tunnin linja-autoretken hänen luokseen. Eipä siinä sitten mennyt kauaa, kun muuttui sävelet harmonikassa: Google näytti paikkakuntien etäisyydeksi semmoisia kilometrejä, mitä Suomessa olisi Helsingistä Inariin. Jäi visiitti tekemättä tällä erää. Täällä varsinkaan kun nuo bussiyhteydet eivät mitään edistysaskeleita ole viime vuosina ottaneet vaan päinvastoin.
Tiet kyllä tuntuvat olevan hyvillä eväillä: nämä Ontarion pohjoiset leveät, sileät tiet on kuin tehty lentokoneiden kiitoratakäyttöön. Ilmeisesti tienhuolto on budjetin kärkilistoilla. Näillä nelirenkaisilla kanadalaisten niin rakastamilla maantiekiitäjillä myös kruisaillaan paikasta toiseen juurikaan turhaan kuluttamatta kengänpohjia.
Sitä vaan ei voi olla huomaamatta. Menimme Kanadan itsenäisyyspäiväviikonloppuna pyörillä lähikaupunkiin. Otimme suunnaksi jokinäköalalla varustetun paikallisten suosiman grillin, joka on etenkin kuulu sen poutine-nimisestä kanadalaisten kansallisruosta. Tämä eväs pitää sisällään annoksen ranskanpottuja, jotka on kuorrutettu lihaliemellä valmistetulla kastikkeella ja cheddarjuustolla. Kyseessä ei ole siis ihan mikä tahansa pikkuvälipala. Kun laitoimme pyöriämme parkkiin grillin nurkilla, tuntui, että jotain oli pielessä: nämä sporttiset maastopyörät eivät mätsänneet grillipihan täyttäneiden monsterilava-autojen vierellä, joista nälkäiset kanadalaiset nousivat hakemaan kansallisevästään.
Kaverini tahtoi kokea poutinen. Minä tyydyin tavallisiin ranskalaisiin, sillä tiesin halutessani saavani maistiaisia. Hyvä niin, sillä jo pienet ranskanperunat olivat minulle liikaa. Täällä mikään ei vaan ole pientä. Sen verran Kanada on ottanut oppia tuosta naapuristaan. Jo katukuvassa se pistää myös silmään: ei nuo autot ja tiet ole ainoita isoja vaan myös niiden ajajat.
Omakin ruokavalio on kokenut melkoisen mullistuksen ja vaikka onkin ollut ilo saada takaisin joitain tuttuja länsimaalaisia herkkuja, olen huomannut jo ikävöiväni päivittäisiä Etelä-Amerikan riisiannoksiani ja olen huomannut usein olevani taipuvainen keittämään meille illalliseksi riisiä. Kaikkea sitä: ennen Etelä-Amerikkaa en koskaan edes ostanut riisiä kaupasta.
Sain myös täällä Kanadassa ruisleipää sitten moneen kuukauteen. Jos totta puhutaan, eihän se oikeastaan ollut todellista ruisleipää. Vaikka ainesosalistassa luki, että limppu pitäisi sisällään pelkkiä ruisjauhoja ja vettä, olen varma, että puolet jauhoista oli vehnää, sillä leipä oli yhtä pehmeää kuin ranskanleipä. Lisäksi leivästä pystyi maistamaan makeuden, joka oli saatu aikaan jollain sokeripitoisella aineella. Sen lisäksi leipä tuntui säilyvän täysin muuttumattomana päivästä toiseen, mikä antoi epäilyksen, että limppu oli rikastettu erilaisilla säilöntäaineilla. Olin yllättynyt siitä, ettei Kanadassa tarvitsisi ilmoittaa kaikkia käytettyjä ainesosia.
Olen myös päässyt tutustumaan paikallisiin syömätapoihin muutenkin kuin poutine-lautasen kautta. Se ei aina ole herättänyt kovin suurta luottamusta kanadalaisen ruokakulttuurin tulevaisuuteen: kaikki lapset, joita olen tavannut ovat asettaneet melko kovat rajat sille, mitä he suuhunsa suostuvat laittamaan. Näyttäisi siltä, että todellinen pitsansyöjäsukupolvi on valtaamassa maailmaa.
Jossain tässä lähistöllä majailee mustia karhuja. Ehkä jos laittaisi pari poutine-annosta terassille, voisi saada pari otso-vierasta kylään. Joku aika sitten yksi otsoista oli tullut kaapimaan pihan kompostia auki. Teimme kompostista vähemmän houkuttelevan muutamilla huoltohommilla - villieläinten kanssa kun ei taida kannattaa ruveta liikoja kaveraamaan. Vaikka en minä tietenkään pahaksi laittaisi, jos näinä jäljellä olevina aamuina jokunen musta karvainen mönkijä jolkuttaisi pellolla menemään hörppiessäni kanadalaisten suosimaa Nestlen pikakahvijauheesta valmistettua aamukahviani... Kuulin nimittäin että se joskus tapahtuu.
Avara luonto oman keittiön ikkunasta - voiko parempaa olla?
