Aloitin paluumatkan kohti Suomea. Etelä-Amerikka heilutti hyvästit jauhobanaanin lehdellä ja skoolasi lasillisen fermentoitua maissijuoma, kun minä nousin American Airlines -koneeseen, jonka istuinpenkkien edessä tuntui olevan tilaa enemmän kuin latinolentofirmoilla. Andit, maissipellot, machetet, salsat, vuoristotiet, tuoreet ananakset ja passionhedelmät jäivät kaikki taakse, kun kone nousi ilmaan.
Lentoreitti ei kuitenkaan ollut suora. Paluumatkahan olisi turhan pitkä ilman tankkaustaukoa, joten päätin palata kotiin yhden pysähdyksen taktiikalla. Miksi kiristää tahtia, kun paras matkantekotahti minulle on verkkainen. Oikeasti tähän pysähdyksen syyhyn löytyy myös ihan konkreettinen taustatekijä... Meitsin paluulento sattui olemaan siellä, minne Suomesta lensin päästäkseni Guyanaan viime syksynä. Oli puhtaasti ekonominen teko ostaa meno-paluu-lippu kuin liput erikseen. Paluulipun päivää sai hieman vain viilailla matkan aikana. Todellisuudessa minunhan olisi pitänyt olla jo syömässä ruislimppua jo tovin aikaa sitten siniristilipun alla.
Mutta se siitä luvusta. Ilmeisesti tarvitsin vielä yhden hyttyshoidon ennen Suomeen paluuta. Saatoin saada Perun viidakossa jos muutaman hyttysenpiston. Jos muutaman. Jossain vaiheessa en enää pystynyt laskemaan, kuinka monta pistosta nilkkani ja sen ympärillä oli. Hyttyset vaanivat sekä päivisin että öisin mutta auringon laskiessa tilanne muuttui radikaalisti - usein melko sietemättömäksi ja oli vain kömmittävä nukkumaan hyttysverkon alle, vaikka ilta oli vasta nuori.
Ei siinä, eihän ne hyttyset mikään viidakon juttu ole. Pohjoisen kesän tuntevana minä kyllä tiedän, miltä tuntuu herätä hyttysen ininään korvan juuressa. Eipä sitä juuri maailman kolkkaa ole, missä hyttyset eivät ihmislihan läheisyydestä nauttisi - joten viidakosta poistuneena tuhansien mailien etäisyydellä, ympärilläni on jälleen jotain tuttua. Täällä ne korvani juuressa inisevät ja nauttivat kanssani Kanadan keskikesän pohjoisen pallonpuoliskon raikkaasta ilmasta.
Olen Ontarion maakunnassa - siinä maakunnassa jossa kaikkein vilkkain elämä itäpuolella Kanadaa tapahtuu. Mutta en suinkaan jäänyt sinne, missä talot kohoavat pilviin ja tori täyttyy pridekulkueista ja kuulokarvat vastaanottaavat sellaisia taajuksia, joita ei tekisi mieli päästää läpi ilman suojaimia. Sellainen vastaanotto Torontossa nimittäin sattui olemaan, kun sinne saavuin Suomen juhannuksen aikaan. Meneillään oli melkoinen hulabaloo. Meitä uhkasi yö Toronton hostellissa, sillä myöhästyimme bussista. Vilkkaan prideviikonlopun takia kaikki majapaikat oli netin selaimella nopeasti katsottuna täyteen buukattuina ja ne jotka vielä vastaanottivat yöpyjiä olivat nostaneet hinnat pilviin: yli satoihin dollareihin. Sillä rahalla olisi yöpynyt kuukauden latinalaisten kattojen alla. Se oli kyllä ensimmäinen havainto siitä, että matkustaminen Pohjois-Amerikan puolella ei todellakaan ole niin sulavaa. Täällä pitää olla joko verkostoja luotuna, äärimmäisen hyvä suunnitelma tai sitten vain mielettömästi kahisevaa. Siltä se ainakin tuntui.
Minulla oli välilasku Orlandossa, Yhdysvalloissa. Kävin hakemassa kahvin jatkolentoa odottaessani. Olin iloinen ettei minun tarvinnut erikseen mainita kahvia tilatessani, että kiitos ei sokeria. Kolumbiassa kun oletusarvo oli, että ihmiset vetävät kuppikofeiiniannoksensa sokerin kera ja he kyllä tunkivat sokeria kahviin - välillä vaikka olisit pyytänyt ilmankin.
Eihän sen yllätys olisi pitänyt olla mutta se pieni kahvi, jonka tilasin ei kyllä tiennyt pienuudesta mitään. Kesti tovi ennen kuin sain sen hörpittyä alas. Ja kun mietin jotain syötävää, oli vain niin koomista huomata, kuinka pieni juustolla ja kasviksilla täytetty täysjyväleipä oli kolme kertaa kalliimpi kuin hehtaarinkokoinen suklaadonitsi. Ei se ole ihme, että siellä koneessa istumatilaa oli raivattu näille donitseilla ravituille kehoille.
Jotain hauskaa siinä jatkolennolla myös sattui, mikä vei taas jonnekin aivan uuteen ulottuvuuteen tämän reissaajan. Jostain syystä minut työnnettiin matkustamaan ykkösluokkaan. Tarkistin varmaan viisitoista kertaa lipustani paikkanumeron, että onko tämä nyt näin. Siinä sitten vieressä oleva hindulaismummo rauhoitti, että kyllä se on sinun paikka. Istuin silti epävarmana odottamaan, että minut tullaan siitä vielä ohjaamaan peräpuolelle, jossa tapani mukaan olen tottunut lentoni vietttämään. Tuli kapteenin lähtökuulutus. Minua ei ajettu pois. Ajattelin, että ehkä tämä lento mennään ilman ykkösluokan palveluja.
Kun stuertti tuli tuomaan lämpimiä kosteuspyyhkeitä, tiesin, että nyt mennään kyllä pois Terhin mukavuusalueelta. Ei siinä, se oli sitten semmoinen lento. Kerran jos elämässä. Ilmeisesti ne välillä täyttävät ykkösluokan paikkoja tavanmatkustajilla saadakseen koneen täyteen. Fiksua sinällänsä. Mutta huvittavaa sillä sain saman lystin niin paljon halvemmalla pelkällä tuurilla.
Pääasia oli kuitenkin päästä Kanadaan.
Ja tänne pääsin, tänne harvaan asutuille verheiden metsäaluiden ytimeen, joita rajaa puhdasta vettä virtaavat joet ja järvet ja leveät hyvin pinnoitetut tiet, joilla arvonsa tunteva kanadalainen kruisailee pick-up-truckillaan hakemaan kaupungista tarvitsemaansa multasäkkiä tai ranskanperuna-annostaan.
