Täällä ollaan taas. Keskellä viidakon elämää.
Tällä kertaa sijainti on Väli-Amerikka, joka ei myöskään - jo tottuneeseen tapaan - kuulunut suunnitelmiini. Kun päädyin Perussa vuoden alussa viidakkoon, keskelle villiä elämää, tunsin, että nyt ollaan todellisen aarteen äärellä. Sademetsässä tuntui olo kotoisalta - kaikkein kotoisimmilta siihen astisen reissun aikana, vaikken missään ollut nukkunut niin pitkää aikaa kuluneella patjalla, jonka läpi pystyin tuntemaan sänkyni puulaudat tai herännyt raapimaan itseäni tuntien, että itikanpistojen polttava tunne kehossani vie minulta hengen.
Silti kaiken kaikkiaan tuntui hyvin kotoisalta. Sain olla metsässä, joka on mielipaikkani Suomessakin. Vaikka sademetsä on trooppinen metsä, joka on elämällään ja lämpötilallaan tuhat kertaa enemmän kuin kotoisat havumetsämme eikä siten tunnu kovin tutulta, se on kuitenkin metsä. Ja metsä kuin metsä saa olon tuntemaan kotoisaksi tällaiselle metsien keskellä kasvaneelle pohjoismaalaiselle.
Vaikka vaarojahan täällä riittää. Vaanii jalkojen juuressa ja iskee ehkä silloin, kun sitä vähiten odottaa. Tällä kertaa organisaatio, jolle työskentelen, vaati minua allekirjoittamaan nimeni lomakkeeseen, jossa osoitin ottavani vastuun viidakkoon tulosta ja kaikesta siitä, mitä tulen kohtaamaan. Kun luin minulle ennalta lähetetyt varoitusohjeet siitä, miten minun pitäisi toimia kohdatessani esimerkiksi jaguaareja, meni hetkeksi luu kurkkuun tälläkin seikkailijalla.
Tottahan toki viidakossa asuu vaarallisia eläimiä. Kyllähän me sen tiedämme - mutta niin asuu myös Suomen metsissä ja aina on se mahdollisuus, että sellaisen metsään mennessä kohtaa.
Mutta se mahdollisuus on pieni. Niin pieni. Ei ole vielä karhuja samalla mustikkamättäällä ollut marjansyönnissä Suomen korpimetsissä.
Ja niin se on täälläkin pieni - mahdollisuus petojen kohtaamiseen. Saisi aika pitkään olla tuolla syvällä viidakon ytimessä kytiksellä, että olisi niin onnekas, että jaguaarin kohtaisi. Valitettavasti (olisihan se aika siistiä!) Sen sijaan sitä muuta elämää kyllä täällä viidakossa riittää. Perussa työkaverini viettivät yöt korvatulppien kanssa. He eivät voineet sietää sitä viidakon villiä yöelämää, jonka desibelit yltävät yllättävän korkealle.
Itse nautin siitä. Sammakot, linnut, apinat ja hyönteiset pitävät huolta, ettei voluuminappi painu nollaan missään vaiheessa päivää.
Olen nyt sitoutunut kesäkuun alkuun toimimaan vapaaehtoisena jenkkiläiselle yritykselle, jolla on jo tukeva pohja Panaman eteläosassa, alueella, josta on mahdollista nähdä sekä Atlantin valtamerelle että Tyynelle valtamerelle. Yritys on ottanut haltuun panamalaista sademetsää jo yli vuosikymmenen ja nyt omistuksessa on jo muutama tuhat hehtaaria (?) Tavoitteena on kerätä lisää varoja, joilla teollisuuden ja maatalouden kyllästämää maata voidaan ottaa lisää haltuun ja ennallistaa se metsäksi, joka se aikoinaan oli.
Yrityksen sisällä toimii organisaatio, joka ylläpitää Mamoni Preserve keskus -nimistä paikkaa, joka on omanlainen viidakkoparatiisi noin kahden tunnin ajomatkan päässä Panaman pääkaupungista. Mamoni Preserve toimii tutkimus- ja koulutuskeskuksena, jossa työskentelee niin paikallisia kuin ulkomaalaisiakin työntekijöitä. Tämänhetkisenä tavoitteena on kartoittaa alueen luontoarvoja eli selvittää, minkälaisia eläin- ja kasvilajeja alueella sijaitsee. Minä pääsen olemaan mukana aloittamassa tätä projektia. Sen lisäksi on tuhat muuta asiaa, jossa saan halutesssani olla mukana, muun muassa puutarhan kehittämisessä, sammakkotutkimuksessa, rakennusten kunnostamisessa, majoituspalveluissa...
Vaikken ikinä ollut kiinostunut Panamasta enkä olisi tänne ilman kaikkia sattumuksia todellakaan tullut, täytyy sanoa, että olen aika onnekas, että päädyin jälleen kerran oikeaan paikkaan, oikeaan aikaan.
