Toronton lentokenttä antoi minulle vauhtia, kun lähdin Etelä-Amerikkaan ensimmäisen kerran viime vuoden lokakuun 1.päivä. Nyt se sama kiitorata työnsi minut kohti itää.
Olen energinen, mikä saattaa johtua siitä, että olen tankannut liikaa kofeiinia. Johonkinhan ne jäljelle jääneet toisen maan valuutat on käytettävä.
Mutta olen myös levoton. Eikä se johdu pelkästään kofeiinista. Kuulin suomea muiden kuin tuttujen ihmisten puhumana sitten 9,5 kuukauteen. Oli aika jännittävää siellä Toronton lentokentällä. Alkoi sydän pumpata verta pikkuisen tiheämmin.
Muutaman tunnin kuluttua seurasin koneen kulkua Grönlannin yllä. Ehkä yksi kauneimmista maisemista, joita olen lentokoneen yläilmoista nähnyt.
Aikaa koneenvaihtopaikkaan Islantiin on vielä tunti, takana matkaa on reilu neljä tuntia. Ei siis mitenkään kovin paljon, mutta jos totta puhutaan niin mikään lentomatka ei ole koskaan tuntunut näin pitkältä. Oli vaikea mennä edellisenä iltana nukkumaan, sillä se tarkoitti sitä, että sen jälkeen reissuni viimeinen 285. päivä alkaa ja kun tiesi, ettei niitä tule sen jälkeen enempää, halusi aikaa ruveta keinotekoisesti venyttämään. Edes hiukan.
Nukuin yöni hyvin, sitten kun viimein päätin pääni tyynyyn painaa. Niin olen nukkunut myös menneet viimeiset 284 yötä - ainakin pääasiassa hyvin, minkä minut tuntevat ihmiset tietävät, ettei se ole täysin ilmeistä tälle naiselle, joka on ollut lapsesta asti vähäuninen. Ehkä tässä reissatessa on jonkinlaista tyyneyttä sitten oppinut - hah vaikka itse meno on ollut kenties elämäni kaikkein aktiivisinta ja sosiaalisinta aikaa.
Vietin viimeiset Kanada-päiväni Etelä-Ontariossa ennen lentoani. Monet kanadalaiset tuttavani asuvat alueella, joten ei ollut vaikeuksia löytää majapaikkaa. He myös olivat mieluusti vastaanottamassa vieraita, varsinkin kun kuulivat alueen hostellien hinnoista. Muutenkin viettäessäni aikaa Etelä-Ontarion alueella - ehkä hieman turistipainotteisilla alueilla, sai kyllä todeta sen, että kohta olisi tili tyhjänä, jos sama meno jatkuisi. Ollessani Niagaranputouksien kupeessa maksoin pienestä teestäni (ja tällä kertaa se muuten oli pieni) yli seitsemän kanadan dollaria. Seitsemän! Se on Suomenkin hintoihin yli kaksinkertainen mutta tottahan toki kun tulen Etelä-Amerikasta ajattelen hintoja soleissa ja pesoissa, niin seitsemällä kanadan dollarilla olisin saanut kaksi latinalaista kolmen lajin ateriaa.
Elämä pohjoisissa maissa on kallista ja minulla on ollut - jälleen kerran - valtava etuoikeus päästä vierailemaan toisessa maanosassa, jossa rahani arvo on vain niin paljon enemmän. Olen kuullut, että vielä useampi reppureissaaja suuntaa Aasiaan. Siellä on Thaimaata ja Intiaa, jossa ei ilmeisesti paljon budjettia tarvitse miettiä.
Eräs uusi tuttavani, 70-vuotias kanadalainen metsästäjä (!) kysyi minun tulevia suunnitelmia. Itsekin Amerikkaa nähneenä hän oli vaikuttunut reissustani ja tahtoi kuulla, olenko jatkamassa sitä, mitä teen. Kohautin hänelle harteita ja sanoin, että olisihan se mahtavaa reissata, mutta rahat alkavat olla loppu. Hän nauroi.
Mutta se oli oikeastaan valhe. Olen elänyt säästeliäästi ja tehnyt omasta mielestäni pääasiassa järkeviä investointeja. Ehkä jonkin suklaakakuista olisi voinut jättää välistä - mutta toisaalta: suklaakakku on aina suklaakakku, enkä semmoisia jätä välistä kotioloissakaan. Budjettireissaus vapaaehtoistyöprojektien kautta antoi aika paljon pelivaraa budjetille, jonka yli en päässyt elämään.
Joten oikea syy miksi en jatka enää reissuani, on yksinkertaisesti se, että kaikella on päätöspisteensä ja minulla se on tässä. Reissussa olo on kohdallani pitänyt sisällään monta pieleen mennyttä suunnitelmaa, monia erehdyksiä, monia sairastumisia, välillä lähes jatkuvaa liikkeellä oloa, jatkuvaa uusiin ihmisiin tutustumista ja uusiin paikkoihin sopeutumista.
Miten sellaista oikein sietää pidemmän päälle, ihmettelevät kenties ihmiset, joilla ei reissulevottomuutta jalkapohjien alle ole tarpeeksi kertynyt. Ja no...kyllä minäkin välillä ihmettelen. Ei kai sellaista oikein pidemmän päälle jaksakaan - mutta tähän asti on jaksanut ja voin sanoa, että aivan jokaisesta, näistä reissuni 285 päivästä voin olla vain ja ainoastaan kiitollinen.
Ja nyt:
Mum, Dad...
Your daughter is coming back home!!!
