Kuusi viikkoa Panaman viidakon ytimessä tuli täyteen. En ole tainnut elää näin pitkää ajanjaksoa yhteen putkeen off the grid-elämää, vaikka metsäläinen mieleltäni olenkin. Kuusi viikkoa yhdessä paikassa poistumatta juurikaan kotialueelta (lukuunottamatta muutamaa päivävaellusta lähimetsiin) alkoi tuntua jo siltä, että tarvitsi nähdä vähän sivilisaatiota. Vaikka ei sillä - olihan meillä aika huikeat puitteet siihen nähden, että elettiin paikassa, jonne ei ollut mitään tulemista kovemman vesisateen jälkeen joen noustessa yli äyräiden. Meillä oli kuitenkin sähköä, mikäli vettä oli ja nyt sitä oli, kun elettiin sadekautena. Meillä oli myös kompostivessan lisäksi vesivessa, mikä oli mielestäni turhaa energiankäyttöä, koska vesivessaa pyöritettiin erillisellä kaasulla - ei vesienergialla. Meillä oli myös baaritiski, uima-allas ja hyvä ruokakuljetus kaupungista. Ja ilmeisesti myös lämmintä vettäkin, josta minä kuulin vasta viimeisellä viikolla. Ei sillä että sitä olisin tarvinnut niissä olosuhteissa. Toisin sanoen meillä oli todellista viidakkoluksusta! Lisäksi teltta, jossa nukuin oli todella toimiva neljällä tuuletusaukollaan.
Lähin koulu sijaitsi muutaman laidunmaan takana. Siellä oli oppilaita ennätyslukumäärä, jopa 10! Edellisenä vuonna lapsia oli ollut 4, mikä oli laittanut koulun lakkautusuhan alle. Seuraavaan lähimpään kouluun olisikin sitten jo maileja ajettavana, mikä tarkoittaisi todennäköisesti sitä, ettei lapsia koulussa tultaisi näkemään. Vaikutti nimittäin siltä, että auton sijaan yleisempi kulkupeli oli ihan apostolinkyyti tai sitten machomiehen tyyliin kauraopel.
Kirjoitan tätä menneessä ajassa, sillä nyt elän jo toisessa maailmassa ja kaikki tuo hetki sitten tapahtunut tuntuu jo niin kaukaiselta. Elämä viidakossa hevosmiehineen viidakkoveitset lantiovyöllään tuntui luonnolliselta, ei mitenkään poikkeukselliselta. Ja mikä parasta - tällaisten machete-experttien ympäröimänä ei voi kyllä tuntea oloansa muuta kuin turvalliseksi. He tuntevat viidakon jokaisen liikkeen eivätkä epäröi askeleitaan metsässä kulkiessaan.
Eräänä viikonloppuna jäin työporukasta talonvahdiksi sammakkotutkijoiden kanssa. Eräs työmiehistä asuu lähimmän joen takana ja sovimme hänen kanssaan pitävämme radiopuhelinyhteyttä. En ehkä ottanut sitä niin tosissaan, sillä ajattelin hätätapauksen sattumiseen olevan niin pienet tsäänssit, kun kaikki oli siihenkin asti mennyt niin sujuvasti ja kun tämä työmieskin vietti niin paljon aikaa tiluksillamme, että hän olisi melkein huutoetäisyyden päässä, mikäli ei olisi kotonaan tai metsässä samoilemassa. Pidin kuitenkin yhteyttä auki sovitun mukaan, vaikken ehkä kuljettanut puhelinta visusti lähelläni.
Mennessäni iltapäivällä meidän puroaltaaseen uimaan jätin puhelimen ylhäälle taloon. Sillä hetkellähän sitten työmies oli minua yrittänyt tavoitella. Vilvoittelin kehoani jokivedessä, kun näin työmiehen tulevan kiirein askelein kohti minua. Hymyilin iloisesti ja tervehdin, kun huomasin, että hän ei tavalliseen tapaan vain moikannut ja kysynyt kuulumisia. Hän käyttäytyi omituisesti. Pyöritteli päätään ja pyyhki otsaansa.
Hän oli huolestunut, kun ei ollut saanut yhteyttä minuun. Koska talonväki oli lähtiessään sanonut hänelle, että pidä sitten huolta minusta, oli hän todella ottanut tehtävänsä tosissaan ja kun hän ei ollut saanut radiopuhelimellaan vastausta, hänellä oli noussut suuri jyskytys rinnantuntumaan ja pelko, että nyt on jotain sattunut ja se on hänen vastuulla.
Ja mitä oli sattunut... olin vain viettänyt laatuaikaa altaalla. Siinä vaiheessa minua alkoi nolottaa. Olin pahoillani hänen huolen nostattamisesta ja päätin sen jälkeen kuljettaa radiopuhelinta visusti narulla kehooni kiedottuna. Eikä sille puhelimelle tullut käyttöä sitten loppuviikonlopulle. Parempi niin.
