Kun ihminen on pitkän aikaa reissussa, hänen ei ehkä nähdä asuvan missään.Virallista kotiosoitetta minulla ei ole ollut sitten kesäkuun. En koe olevani koditon. Minulla on täällä ollut monta kotia ja yhtä tärkeimmistä kuljetan mukanani minne aina menenkin. Se on selkäni paras toveri - Osprey farpoint 55 - rinkkani, johon mahtuu nimensä mukaisesti 55 litran verran tavaraa - (mutta eihän se mitään lopulista määrää kerro, vaan toki aina voi yrittää mahduttaa lisää ja lisää...ja lisää.) Myönnän, että farpointtini oli Suomesta lähtiessä ääriään myöten täynnä. Ja tällä hetkellä se on ääret ääriän myöten täynnä.
Sitä kun heittää jotain menemään, en saakaan nauttia siitä tunteesta, että vetoketjun saisi suljettua ilman ähkimistä. Mietin aina äitini varoitusta siitä, kuinka vetoketjun sulkemiseen ei saisi käyttää voimaa. Sillä on saatu hetkessä monet laukut pilattua. Mutta kun, mutta kun... Kun jotain lähtee, eikö se tarkoita sitä, että jotain on hommattava tilalle? Usein tämä tapahtuu vaihtokauppojen kautta. Heitän kirjan hostellin vaihtohyllyyn ja otan tilalle uuden, ehkä kaksi. Heitän puhkikuluneen vaatekappaleen menemään ja kaverini kaivaa kuin tilauksesta laukustansa minulle uuden, jota hän ei enää tarvitse. Kun tulee lähdön hetki, sitä aina huomaa lähtevänsä tien päälle kassialmana. Kun tila todella loppuu laukusta, löytyy kangaskassia, muovipussia sun muuta viritelmää. Kassialma. Välillä mietin, että tarvitsenko todella tätä kaikkea.
Eräs ystäväni, jonka tapasin joulun aikaan Pohjois-Perussa teki vaikutuksen hänen matkavarusteillaan. Hänellä oli samankokoinen reppu, jollainen minulle hommattiin repuksi 6-vuotiaana koulutielle lähtiessäni. Repussaan hän oli jo lähes vuoden verran kuljettanut omaisuuttaan matkustaessaan niin Euroopassa kuin Etelä-Amerikassa. Ja kaikki onnistui: viidakosta vuoristovaelluksiin. Olin että wou game over.
Tärkeintähän matkustaessa on vain, että mukana kulkee passi, puhelin ja pääsy rahoihin ja itselle merkitykselliset tavarat kuten minulle kirjoitusvälineet. Lähes kaiken muun voi unohtaa ja silti selvitä.
Joskus sitä unohtelee asioita, mutta olen aika fiksoitunut omaisuudestani niin mitään suurta ei ole päässyt hukkumaan. Suomesta lahjaksi saadut aurinkolasit jäivät bussiin. Samoin juomapulloni. Lähes vuodatin itkut hukkuneista, mutta kun otin asioihin vähän etäisyttä, ymmärsin, että pientä se on siihen verrattuna, että joulukuussa Limaan tullessa tapasin itävaltalaistytön, jonka passi, puhelin ja rahat olivat lähteneet omille teille hänen linja-automatkallaan. Myös espanjalainen ystäväni tilalta saapui eräänä päivänä kotiin ja ilmoitti puhelimen kadonneen bussimatkalla.
Totta kai varkaita on kaikkialla mutta se ei tarkoita sitä, että olisi jatkuvan uhan alla menettääkseen omaisuutta. Jos haluaa pitää huolta omaisuudestaan, se onnistuu. Omat menetykseni ovat olleet täysin omaa huolimattomuutta, ja nämä toverieni tapaukset johtuivat myös heidän turhan lepsusta otteesta laukkujensa kanssa.
Erään varkaan uhriksi jouduin Guyanassa. Se tapahtui ollessani kotona viihdyttämässä isäntäperheeni perhetuttujen aboriginaalilapsia. Tämä suloinen 7-vuotias pocahontas-tyttö vietti kanssani aikaa, väritti kuvia kanssani ja opetti veljensä kanssa, kuinka kookos halkaistaan. Lähtiessään tyttö oli päättänyt ottaa minun värittämät kuvat mukaansa ja myöhemmin huomasin hänen repineensä värityskortteja lisää vihkostani mukaansa. Vaihtokauppana hän oli jättänyt omat puoliksi väritetyt kuvat vessaamme.
Kovin uhatuksi en tuntenut oloani mutta jos totta puhutaan, olin hieman vihainen hänelle. Kun seuraavan kerran näimme, katsoin häntä kulmien alta. Mutta pian vihastani lepyin, kun hän alkoi kerätä meille kukkia heidän omistamaaltansa rannalta.
Jos totta puhutaan, en pistäisi pahaksi, jos joku vähän kähveltäisi tavaroitani. Jotain joutaisi menemään. Erityisesti pidän muutaman päivän retkistämme, jolloin minun ei itse ottaa taakakseni koko konttiani vaan voin pakata tavarani päiväreppuuni (tapani mukaan pinkeäksi, tietysti). Ja eihän se päiväreppu ilman kaveria pärjää, pari kassia sinne tänne. Kassialma aina kassialma.
