Saavuin juuri Cuscon lentokentälle. Ennen lähtöä kerroin jännittäväni lentokentälle menoa, lentämistä ja etenkin uuteen kohteeseen saapumista. Keskustelukumppanini yllättyi, sillä hän kuvitteli, että se kaikki olisi minulle niin luontevaa. Niin, niinhän se onkin, kun onhan tätä matkustelua kuitenkin tullut tehtyä elämän aikana ja etenkin viimeisen puolen vuoden sisällä.
Mutta ei se jännityksen tunne silti ole poistunut - etenkään silloin, kun matkatoverina on vain oma reppuni. Kun on yksinään menossa kohti jotakin uutta ja tuntematonta, niin tottahan toki se jännittää ja no ehkä hieman (mutta vain hieman) myös pelottaa.
Myös tuttuihinkin paikkoihin meno saattaa joskus jännittää: matkalla voi kuitenkin aina olla monia muuttuvia tekijöitä. Mutta kuten me tiedämme: jännityksen kokeminen tiettyyn pisteseen asti on pelkästään hyvä juttu. Lopettaisin varmasti välittömästi reissaamisen, ellei se toisi sitä säpinää ja kutkutusta - sitä pientä jännitystä, joka tekee hieman levottomaksi mutta joka värittää elämää ja tuo tyydytystä.
Etenkin lentokentät tuntuvat olevan minulle sellainen jännä paikka, joka turva-, tullaus- ja maahantulotarkastuksineen saa jollain tavalla aina epäilemään, että olenkohan tehnyt jotain, josta voisin jäädä kiinni. Vaikka mitäpä minä olisin voinut tehdä? Pidän aina huolen siitäkin, että vesipulloni on tyhjä ennen astuttua turvatarkastusjonoon. Toisaalta eräs epäonninen sattumus Kanadan maahantulotarkastuksessa viime vuoden puolella on hieman nostanut jännitysmittarini elohopeaa ylöspäin. Kaikki ei aina mene niin kuin suunnittelee.
Matkustajaa saa aina epäillä ja olen kiitollinen näistä turvatoimista, mitä ennen eri kulkuneuvoihin astumista hoidetaan. Perussa en ole esimerkiksi voinut matkustaa bussissakaan ilman näyttämättä passia ja jokainen pitkän matkan bussimatka on alkanut sillä, että ennen kyytiin nousemista henkilökunta tekee jokaiselle henkilökohtaisen turvatarkastuksen. Olen myös nähnyt, kuinka bussikuskit ennen matkaa puhallutetaan. Joten ainakin Perun liikennematkustus on yllättänyt minut hyvinkin positiivisesti.
Minun Perun kolme kuukautta on alkanut uhkaavasti lähestyä loppuaan. Kolmen kuukauden verran meille Euroopan Unionin maan kansalaisille yleensä Etelä-Amerikan maissa oleskeluaikaa myönnetään kerrallaan. Minun on siis aika poistua maasta, että pysyn laillisuuden rajoissa.
Olen näillä näkymin kuun lopussa palaamassa Peruun jatkamaan työskentelyä projektissa, sillä maassaolon jatkaminen mahdollistuu, kun käy ensin rajojen ulkopuolella ja tulee sitten takaisin. Seuraava kohteeni onkin Kolumbia, jossa minun ja Osprey-reppuni seuraan liittyy toinen Osprey-reppu ja hänen kantajansa reissutoverini Suomesta.
