Olen jälleen bussissa. Ollaan menossa viikonloppuretkelle kuumien lähteiden alueelle saksalaisen nuoren flikan kanssa. Kolmen tunnin matka edessä, mikä alkaa tuntua näiden Etelä-Amerikan linja-autoilujen jälkeen ihan minitripiltä, joka on ohi hetkessä ja jonka aikana ei juuri ehdi kuin katsella hetken maisemia. Kaikki on niin suhteellista.
Tulin alkuviikosta uuteen kohteeseeni, maaaseudulla sijaitsevalle tilalle, jossa viljellään kasviksia ja sieniä. Olin lupautunut tilanomistajalle tulla jeesiin ajaksi x. Yhteydenpito ja asioista sopiminen meni etelä-amerikkalaiseen tyyliin eli ei kovin sulavasti. Odotin turhaan isännältä lupaa tulemiseen ja kulutin aikaani joutilaana. Hän oli aiemmin antanut jo osoitteen ja minun olisi pitänyt vain tajuta lähteä kohti tilaa.
Erikoista tässä kuviossa voisi olla myös se, että olen jo ihan täpöllä aloittanut hommat - mutta en ole vielä kertaakaan nähnyt tilan isäntää näiden viiden päivän jälkeen. Saavuttuani kylään, jossa tilan oli määrä sijaita, minulla ei ollut harmainta hajua, minne päin bussipysäkiltä lähteä kulkemaan. Onneksi pienessä kylässä kaikki tuntevat kaikki ja sain ohjeet, miten kulkea tilalle. Tokihan siinä matkalla sitten erehdyin talosta ja kävin soittelemassa paikallisen papin vaskikelloa. Pappi tuli avaamaan oven ja oli hyvin hymyilevää miestä nähdessään minut mutta ihmetteli kovin, mitä olin oikein hänen ovellaan etsimässä. Seuraava talo olikin sitten oikea. Saavuin tyhjään pihaan ja taloon (tai majaan niin kuin isäni paikkaa kuvaili nähdessään kuvia uudesta olinpaikastani).
Hetken rapsutin päätäni ja kiipesin sitten portaat yläkertaan. Koputin ovea ja sain luvan tulla sisään.
Vastassa oli nuori jenkkiläispariskunta. He toivottivat minut tervetulleeksi. He olivat saapuneet pari viikkoa sitten vapaaehtoiseksi tilalle. Heidän lisäksi tilalla majoittui saksalaistyttö, joka oli saapunut edellisenä päivänä ja turkkilasmies, joka on työskennellyt tilalla jo puolisen vuotta. Tila on siis keskittynyt sienien viljelyyn: siitake-, reishi- ja oisteri-sieniin. Tilan käytännön työt on pitkälti vapaaehtoisten varassa. Suurin osa vapaaehtoisista tulee ulkomailta ja viipyy muutamasta viikosta muutamaan kuukauteen. Tila tarjoaa majoituksen ja ruoan. Tilaa pyörittää meksikolaissyntyinen tätä nykyä myös Perun passin omaava mies, jonka missio on tehdä sienet tunnetuksi nykyisessä kotimaassaan, jossa sienireseptejä täkäläisistä keittokirjoista ei vielä löydä.
Teimme ensimmäisenä iltana päivälliseksi sienipitsaa, jota yllättäen ilmestyi syömään sveitsiläis- ja argentiinalaismiehet seuraksemme. Tullessani pikkuruiseen kylään, jossa aluksi tunsin olevani ketsuaa puhuvien inkojen ympäröimänä, olin superyllättynyt, miten monikulttuuriseksi meininki muuttui jo yhden illan aikana. Toisaalta Sacred Valley, alue, jolla olen viimeisen viikon pyörinyt on gringojen (valkoihoisten) suosimaa seutua. Alue pyörii turismin varassa ja jokaisesta kylästä löytyy jonkun valkoihoisen omistama majatalo tai ravintola.
Olin yllättynyt ja ehkä samaan aikaan pettynyt. Usein monikulttuurinen meininki tarkoittaa, että on käytettävä universaalia kieltä, jota kaikki ymmärtävät. Tässä majatalossa se on englanti, mikä taas ei edesauta espanjan oppimistani.
Tilalla sijaitsee myös permakulttuurin oppien mukaan rakennettu puutarha, jossa olen parina päivänä päässyt myös työskentelemään. Ensisijainen tehtävä on kuitenkin ollut hoitaa sieniä, kerätä talteen hyvät ja mennä myymään niitä lähikaupunkiin. Sormeni ovatkin jo odottaneet jonkinlaista askaretta muuta kuin puhelimella näppäilyä, joten oleskelu täällä tuli oikeaan aikaan. Puhelimella askartelu onkin huomattavasti jäänyt minimiin, sillä tilalla ei ole wifi-yhteyttä. Keskustelimmekin muiden vapaaehtoisten kanssa siitä, kuinka olo ilman jatkuvaa internetyhteyttä tuntuu terveeltä ja raikkaalta. Seuraavana päivänä menimme kylän kahvilaan, jonka ulkoilmamaisemia olimme kuulleet kehuttavan. No, kylän kahvilassa oli wifi, eipä paljon jäänyt aikaa maisemia katsella. Internet, elämämme rakkaus.
