Toisaalta elämä on aika ennalta-arvattavaa. Sitä helposti pystyy näkemään, minkälainen on toisen tulevaisuus, kun katsoo hänen tekemiään valintoja. Toisaalta elämä on aika ennalta-arvaamatonta, sillä elämässä tapahtuu niin paljon asioita, joihin meillä ei ole kontrollia.
Tänne maaseudun rauhaan tulo ei ole ollut täysin stressivapaata - enkä sitä olettanutkaan tai olisi tarvinnutkaan. Pääsinhän tekemään jotain työtä, josta olen itseasiassa suuresti iloinnut. Olen innoissani omistajan permakulttuurisesta puutarhasta, jonne hän myös toivoo, että toisin jotain osaamisestani. Enhän minä hirveästi permakulttuurista tiedä, mutta kokemusta kasvienviljelystä pitäisi kai löytyä, kun aikoinaan sen pariin oman yrityksenkin perustin. Eh. Pääosin olen kuitenkin täällä työskennellyt sienien kanssa. Tätä kirjoittaessani olen tulivahtina. Kypsytellään tynnyreissä sienien kasvatuspohjia. Aloitettiin hommat jo aamuseitsemän aikaan. Kello tulee pian neljä - vielä pitäisi muutama tunti lisäillä puuta pitääkseen lämpötilaa yllä. Kuulostaa aika pitkältä työpäivältä siihen nähden, että työskentelen ruokapalkkaa vastaan. Mutta totuus on toinen.
Olen nauttinut jokaisesta tunnista. Ensimmäiset tunnit tulivahtina vietin erään tsekkiläisen miehen kanssa. Toisaalta en tiedä, kuinka paljon tsekkiläisyyttä hänessä on enää jäljellä, sillä hän on ollut maailmalla kiertelemässä jo 10 vuotta. Toiset tunnit lueskelin Kalevalaa ja siivoilin paikkoja.
Tämä tsekkiläinen on aika ilmestys - jo ihan sillä, että hän kuljettaa mukanaan perunasäkissä tavaroita toisella olallaan tukka tuulessa ja kaksi etuhampaista suusta pudonneena. Ja kulkiessaan hän murahtelee eikä juuri suustaan turhia sanoja päästele. Joten kun istahdimme porinatulen ääreen kahdestaan, sitä odotti innolla, minkälaista stooria tämän kulkijan keuhkoista tulee.
Sain kuulla semikarun kertomuksen hänen menneistä vuosistaan, joita hän ei ole Peruun tulon jälkeen kaipaillut. Avunanto ei ole aina vastavuoroista: joskus ihminen joutuu tilanteeeseen, jossa on vain antajan roolissa. Vuodet jättivät häneen jälkensä ja veivät häneltä kaksi etuhammasta.
En tarkalleen tiedä, mikä kuvio on, mutta ilmeisesti tämä tilanomistaja on antanut hänen asua tilan eräässä rakennuksessa jo pidemmän aikaa. Tsekkiläinen antaa oman panoksensa tekemällä töitä osaamisensa mukaan.
On jo 10 vuotta, kun hän jätti kotimaansa.
Hänen armeijalle työskennelleestä isästä, jota ei juuri kotona näkynyt hänen lapsuudessaan, hän ei ole juuri kuullut mitään. Mutta hän sanoi, että äitiä sen sijaan on ikävä. Niin meillä kaikilla. Hän kertoi haaveestaan palata tapaamaan vanhenevaa äitiää. Se ei kuitenkaan ole mahdollista, sillä hänellä ei ole rahaa lentolippuun.
Tapaamme viikon aikana päivittäin, mutta tämä oli tosiaan ensimmäinen kerta, kun keskustelimme. Yleensä hän vain murahtelee, tulee kulho ojossa yhteiselle ateriallemme ja katselee kattoon. Kerran jouduin rajoittamaan hänen syöntiään, kun vahdin, että kaikki saisi mahaan murkinaa.
Ilman hänen kertomaa tarinaansa olisin pitänyt yllä mielikuvaa hänestä kiittämättömänä loisena. Elämä ei vain aina anna parastaan meille kaikille jokaisen elämämme hetkenä.
Oli rohkeaa häneltä kertoa tarinansa. Ei hän kaivannut sääliä. Hän vain halusi kertoa kokemuksistaan. Niin kuin me kaikki - ja niinkuin meidän kuuluu.
