Saatan olla yllytyshullu mutten mitenkään hakemalla hakeudu extreme-urheilun pariin. Koen, ettei sille ole tarvetta. Arkipäiväisestä elämästäkin saa välillä extremeä, kun käyttää vähän mielikuvitusta. Kun reissukumppani ehdottivat joulun ja uudenvuooden välipäivinä jonkinlaista hyppyä sillalta, katsoin heitä vain alta kulmien "you wish".
Kuitenkin siinä kävi niin, että aamulla pakkasin reppuni ja lähdin talsimaan kohti matkatoimistoa ystävieni kanssa. Sanoin, että tämä ei tarkoita vielä yhtään mitään, hypätkää vaan te keskenänne, sillä minulla ei ole vielä lippua.
Viiden minuutin päästä oli.
En pystynyt hillitsemään itseäni. Pitelimme käsissämme hyppylippua, mutta kenelläkään ei ollut hajua, mitä oikeasti edessä tulisi olemaan.
Meille tilattiin taksi, jolla matkasimme kahden paikallisen peruano-extreme-opasäijän kanssa. Istuin taksissa takana tyttöjen vieressä hiljaa. Tytöt eivät tehneet matkasta yhtään nautinnollisempaa kuvatessaan jäähyväisvideioita kotiväelle. Huumorilla - mutta silti.
Tulimme sillalle aivan liian pian. Tuntui, etten ollut saanut vielä henkisesti valmistautua koitokseen. Hyppäsimme autosta ulos vilkkaasti liikennöidylle sillalle, joka hytkyi allamme isojen kuorma-autojen kulkiessa sillan ylitse. Odotimme puolisen tuntia, kun opasäijämme virittävät naruja sillan alitse.
Sitten tuli aika. Aika hypätä. Lähtöjärjestys oli jo jaettu. Minä myöhästyin ja jäin viimeiseksi. Toinen oppaistamme näytti testihypyn. Vapaalla pudotuksella hän hyppäsi alas jonka jälkeen häneen sidotut narut lähtivät keinuttamaan häntä kuin hän olisi valtavassa kiikussa. Kurkotimme kaulamme hengitystämme pidätellessä nähdäksemme, milloin opas tulisi näkyviin, takaisin meidän puolelle siltaa. Odottaminen kesti kauan. Ja kun hän tuli, me kaikki repesimme nauramaan.
Kun oma vuoroni tuli, minua ei oikeastaan enää jännittänyt. Kaikki tuntui olevan hyvin viritetty ja jokainen edeltävä oli nauttinut kyydistä. Olin oikeastaan onnellinen ollessani viimeinen. Se ei ole benjihyppy eikä hypyn aikana tarvitse roikkua pää alaspäin, ellei sitä itse halua.
En tiedä, kuinka korkealta hyppäsimme, mutta oppaan sanoin "tarpeeksi korkealta ottaakseen hengityksen pois". Sillalta hypyn vapaa pudotus toi mieleeni Linnanmäellä olevan maanvetovoimaa hyödyntävän Kingi-laitteen - mutta eroavaisuus tässä on oli se, että nyt olin täysin omillani, yksin matkalla vapaan pudotukseen.
Jälkeenpäin hyppy ei tuntunut extremeltä, mutta ajatus sillalta hypystä kyllä. Ja luulen, että se teki asiasta suuremman ja pelottavamman omassa mielessä. Hypyn jälkeen olo tuntui kevyeltä - jokin pelko oli voitettu. Pudotuksen jälkeen meno oli leijuvaa kyytiä: nautinnollista ja vapauttavaa.
Ajattelin, että tämä oli jotenkin konkreettinen esimerkki siitä, miten pelon voi voittaa. Kuten alussa sanoin, en edelleenkään tarvitse extremeä elämääni tai pelkojen voittamiseen, mutta mikäli tilaisuus tulee, miksi sitä ei käyttäisi. Oikeastaan ystäväni sanoi minulle ennen lippuni ostoa "tämä on niitä tilanteita, kun joko menet ja teet tai et mene ja kadut". Tunnen itseni ja tiesin, että hän oli oikeassa: olisin katunut, jos olisin jäänyt sillan reunaan - ainakin tällä kertaa.
Elämässä ei kuitenkaan koko ajan voi hyödyntää ajattelua "tee ja mene tai älä mene ja kadu". Jatkuva tekeminen ja liikkeelläolo on rasittavaa, eikä ihminen pysty prosessoimaan kaikkea sitä, mitä ympärillä tapahtuu, jos hän on koko ajan liikkeessä.
Olen ollut nyt liikkeessä, vai mitä olette mieltä, jos viimeiset kahdeksan yötä on nukkunut eri paikassa? En suunnitellut moista - kaikki vain tapahtui. Nyt olen kuitenkin rauhoittamassa tilannetta ja lähden kohti maatilaa, jossa olisi tarkoitus viettää hieman pidempi ajanjakso.
Katsotaan, miten levottomille jaloilleni ja mielelleni käy.
