Mehän tunnemme latinalaisen kulttuurin ja sen käsityksen ajasta ja sopimuksista. Kaikki on suhteellista ja kaikki on muuttuvaa.
Me myös tunnemme meidän luterilaisen perimän ja jämptimmän elämänmenon: kaikki on organisoitua ja stabiilia. Meillä homma pelittää, me ajattelemme, koska kaikki tietävät, että kello 12 tarkoittaa kello 12 - tai oikeastaan ei se mitään kaksitoista reikä reikä tarkoita vaan 12 etuaika etuaika. Eikö?
Kun nämä kaksi kulttuuria yhdistetään, ei se tarkoita luterilaisen käsityksen omaavaan Timo Turhantarkan mukaan mielestä mitään muuta kuin ajantuhlausta.
Minä kuulun todellakin tähän Timo Turhantarkan klaaniin. Minä pidän kiinni ajasta.
Täällä ajankäyttö ei kuitenkaan aina ole omassa kontrollissa. Se on tuskallisen riistävää, kun yrittää suoritua suomalaisella tunnollisuudella ja tehokkuudella tehtävistä, joiden eteen muut tuntuvat laittavan näkymätöntä mutta äärimäisen painostavaa lastia. Tämä tuli todeksi Guyanassa, jossa meidän pettämättömät suunnitelmat lähtivät valumaan ja sulamaan tuhkatuuliin tulisille kiville. Ylipäätään oli hankala orientoitua ympäristön antamiin aikaodotuksiin, kun niitä ei juuri ollut. Jokainen päivä oli mahdollista tapahtua jotakin tai ei sitten yhtään niin mitään.
Me olimme tehokas kolmen naisen kombo, mutta tehokkuudella ei ole paljon väliä, jos samalla joutuu olemaan riippuvainen kylän muista ihmisistä: kuten kylän pormestarista, joka päättää olla viikkoon vastaamatta puheluihin, meidän puunkuljettajasta, joka päättää lähteä yhtäkkiä mysteeriselle etelän-seikkailulle ilman tietoa paluupäivästä, meidän hiekankuljettajasta, joka päättää ottaa lopputilin, meidän rakennusmateriaalien lahjottajasta, joka yhtäkkiä päättääkin ruveta veloittamaan lahjoituksistaan, meidän vapaaehtoistyöntekijöiden koordinoijasta, joka kutsuu meidät tapaamiseen ja päättääkin olla ilmaantumatta paikalle.
Suunnitelmien puihinmeno alkoi loppujen lopuksi olemaan niin absurdia, että emme oikeastaan voineet tehdä muuta kuin nauraa ja yrittää siten pitää päämme järjissään.
Vaikka luulisi, että hidasteiden tai suorastaan ylittämättömien esteiden vuoksi projekti ei olisi edennyt milliäkään, se yllätys yllätys: eteni. Jotenkin se on kain paradoksaalista, että vaikka tuntuu, että mikään ei toimi, niin silti asiat sujuvat. Se on kai latinalaisen kulttuurin magiaa.
Samalla tavalla kuin epäonnea tuli kuin lunta Siperialla, satoi yllemme onnen pisaroita - kuin tyhjästä taivaalta. Nämä onnen pisarat olivat esimerkiksi ihmisiä, jotka kävelivät kadulla vastaan ja osoittautuivat avainhenkilöiksi viemään projektia eteenpäin. Tai usein kun olimme rakennuspuuhissa leikkikentällämme pähkäilemässä, millä voimilla saisimme nostettua miljoonakiloisia traktorinrenkaita muutaman metrin korkeuteen, ohitse käveli rahvaita miehiä, jotka tarjosivat apukäsiään.
Asioita ei siis kuulunutkaan suunnitella liioiksi etukäteen. That was the lesson number one.
Mutta eihän se vain sovi, ei se vain mitenkään sovi, kun on oppinut äärimmäisen tavoiteorientoituneeksi ja päämäärään pyrkiväksi skandinaaviksi. Sitä oppituntia oli vaikea siedättää. Jotenkin se tuntui niin väärältä eikä mieli millään, ei sitten millään suostunut siirtymään ajatteluun maassa maan tavalla. Tehokas ja organisoitu - kyllä se vain kuulostamaa paremmalta kuin tehoton ja epäorganisoitu. Ei siitä ylitse pääse.
