Kun lähdin tälle reissulle, en tiennyt juuri muuta kuin 1. menomatkani päämäärän. Minulla oli lentolippu Georgetowniin, Guyanan pääkaupunkiin. Kuvittelin myös, että mikäli kaikki menee sulavasti, jään Guyanaan koko reissuni ajaksi.
You wish! Polku vei totaalisesti toiseen suuntaan ja lopputuloksena olikin vähän pidempi kuin yhden pysähdyksen taktiikalla -hoidettu reissu. Pysähdyksiä ja yöpaikkoja on tässä ollut jokunen - osa suunniteltu ja osa ei niin suunniteltu.
Silloin kun olen tien päällä reissaamassa, en ota sitä itsestäänselvyytenä. Tiedän siinä suhteessa olevani etuoikeutettu - matkustaminen on mahdollista minulle ja kuulun siksi marginaaliryhmään, jos maailman mittakaavassa asiaa ajatellaan. Itse se liikkeelläolo, reissaaminen ja eri paikkojen näkeminen ja kokeminen ei ole se, miksi tahdon kaikista eniten tätä matkaa tehdä. Voin olla hetken turisti - mutta vain hetken. Ensinäkin turistina olo on liikaa budjetilleni ja toiseksi se on kuluttavaa eikä anna pidemmän päälle kovin paljoa. Minulle on tärkeää oppia tuntemaan paikallista elämää, kokea ja elää todeksi eri kulttuureja ja luoda suhteita ihmisten kanssa ja oppia erilaisia ajattelutapoja.
Maailmanmatkaajien kanssa on helppo jakaa kokemuksia. He ovat samalla taajuudella ja tietävät, mitä kaikkea maailma voi ihmiselle antaa oman kotimaansa ulkopuolella. Eivätkä he pyydä selityksiä matkan syistä, tavotteista tai mahdollistumisesta. He ymmärtävät. Suurin osa heistä tietää olevansa myös etuoikeutettu tästä asemasta, joka mahdollistaa heille maailmalla olemisen. Ja siitä he ovat kiitollisia.
Mutta silloin kun olen vastatusten paikallisen eteläamerikkalaisnaisen kanssa, joka kertoo, ettei ole koskaan käynyt juuri kotikyläänsä kauempana ja jonka elämä tuntuu olevan suljettu hellan ja kotiportin väliin, iskee se oma etuoikeutetun asema vasten kasvoja - ja kovasti. Sama koskee myös esimerkiksi niitä tilanteita, kun olen kohdannut venezuelalaisia maanpakolaisia Kolumbiassa. Heitä on tänä päivänä paljon. Venezuelan poliittinen tilanne on järkyttävä eikä maa pysty enää mitenkään pitämään huolta asukkaistaan. Siksi etenkin Venezuelan länsipuolella on vilkas tuloliikenne Kolumbian suuntaan. Tapasin muun muassa erään venezuelalaisen rikostoimittajan. Hän sanoi elämänsä käyneen uhatuksi ja vaaralliseksi. Tällä hetkellä hän myi turistitavaraa Kolumbian rannikolla täysin tietämättömänä, mitä tulevaisuus tuo.
Me emme pysty synnyinolosuhteitamme valitsemaan. Aina en ole ylpeä länsimaalaisstatuksesta vaan koen elämän hyvin epäoikeudenmukaiseksi enkä aina pysty ymmärtämään, miksi minä olisin ansainnut tämän länsimaalaisen elämänlaadun.
En ota syntymääni länsimaihin itsestäänselvyytenä vaan minä haluan selvittää, mitä kaikkea muuta maailmassa on. Uteliaisuuteni sen suhteen tuntuu olevan loppumaton. Sen lisäksi että imen näitä maailman mehuja sisälleni, tiedostan sen, etten halua olla pelkästään ottajan roolissa vaan myös antaa edes pienen oman panokseni maailman ja sen ihmisten ja ympäristön eteen. Siksi minun tapani reissata on ollut siirtyä paikallisprojektista toiseen. Näin olen pysynyt mieleltäni virkeänä ja tuntenut tekeväni itselleni ja yhteisöille tärkeää työtä. Seuraava projektini on yllättäen Kolumbian naapurimaassa Panamalla, jonka projektiin päätyminen onkin toinen tarina.
