Minä ostin meno-paluulipun Perusta Kolumbiaan. Homman nimi on se, että paluulipun käyttöaika olisi aika lailla tähän kellonpykälään, mutta minä istunkin Bogotassa hörppimässä sumppia enkä aio tästä nousta muuta kuin iltapalahedelmien ostoon. Eli siis mitä? Ostin lentolipun, jota en aio käyttää.
Minä kun en tiennyt tänne Etelä-Amerikan reissulle lähtiessä, että tulisin hieman kyläilemään Kolumbiassa. Kaikki on täysin suomalaisen ystäväni syytä ja myös ehkä hieman saksalaisten lentoyhtiöiden, joilla on Euroopasta halvimmat lentoliput Etelä-Amerikan maista Kolumbiaan. Ystäväni oli yksi niistä henkilöistä, jotka jatkuvilla kannustuspuheillaan yritti saada minua tajuamaan, että minun on lähdettävä tälle reissulle, josta olen haaveillut jo enemmän kuin parin marsun elämän ajan. Hän sitten lupasi, että kun lähden, hän tulee minua tänne moikkaamaan. Kun viime vuoden lopussa saavuin ydin-Etelä-Amerikkaan Peruun Guyanasta, ystäväni laittoi viestiä, että nyt muuten lähtee ja hetken päästä hän oli varannut lennot Kolumbiaan. Minun tehtävänä oli myös sitten saattaa itseni Kolumbiaan oikeaan aikaan.
En tiennyt Kolumbiasta juuri mitään. Se ei koskaan kuulunut suunnitelmiini eli noh, en sitten välttämättä ajatellut, että voisin kenties luontoihmisenä tykätä tästä maasta, josta löytyy niin Karibianmerta, Tyynenvaltameren rantaa, kymmeniä erilaisia kolibreja, hehtaarittain suojeltua sademetsää, lumivuorten huippuja... En, en missään nimessä - joten päätin varata Kolumbiaan meno-paluun. Olin sen verran ihastunut Peruun, etten halunnut romanssimme loppuvan liian lyhyeen.
...No sitten sen jälkeen, kun kolme viikkoa reissaamista Kolumbiassa alkoi tulla ystäväni kanssa täyteen, alkoi Lyyti kirjoittamaan varpaillaan. Kolumbia oli näyttänyt parhaimmat kahvitilansa, antanut maistiaisen maukkaista täyteläisistä oikean kaakaon makuisista suklaistaan, antanut Karibianmeren aaltojen kuljettavan kehoa ja ajatuksia, näyttänyt kolibrien lentoa maailman korkeimpien vahapalmujen takana ja antanut kotitekoiset parhaat maissileivät kielen makuhermoille aistittavaksi ja laittanut kasvojen eteen satoja, satoja paikallisten hymyjä, joihin vain ei mitenkään pystynyt millään kyllästymään.
Joten kaiken tämän jälkeen tuntui suorastaan... väärältä lähteä.
Päätin siis olla käyttämättä lippuani ja ottaa lisäaikaa täällä. Nyt kun on reissailtu pää kolmantena jalakana tarvitsee vähän hengähtää ja löytää paikka, jonne asettua hetkeksi. Flunssahan tässä sitten iski myös, kun oli ystävän kanssa hyvästelty Bogotan lentokentällä.
Yksin ei tarvinnut jäädä. Hostellilla oli odottamassa maailman pehmein saksanpaimenkoiran kaltainen sessu ja uudet reissuystävät. Mutta flunssa oli ilmeisesti merkki siitä, että nyt oli ollut vitosvaihde liian kauan päällä. Ja jos meno jatkuisi, voisi olla, että tikkaat halkeaisi ja kukkaroon tulisi Matti asumaan. Siispä nyt olen taas etsinyt projekteja, joihin osallistua. Internet on hyvä kaveri, kun tekee reissusuunnitelmia mutta tosiasia on, että parhaimmat vinkit saa toisilta reissutovereilta. Heidän kautta olen ottanut yhteyttä eri vapaaehtoistyötä tarjoaviin paikkoihin. Ja eihän tässä tosiaan turhan montaa päivää mennyt, sillä huomenna olen jo lähdössä auttamaan eräälle tilalle hommissa ja saamaan niissä vaihtokaupoissa myös ilmaisia joogatunteja!
Hyviä kohtaamisia, hyviä kohtaamisia.
Yhden yön saan kuitenkin vielä viettää kaupungin kotoisimmassa hostellissa, jonka henkilökunnasta koirineen on kuin tullut jo perhettä.
