Olen jouluihminen ja rakastan joulun perinteitä. Alkuperäinen suunnitelmani oli viettää tänä vuonna joulua Guyanassa isäntäperheeni kanssa. Toisin kuitenkin kävi, ja jouduin arvaamattomille vesille. En juuri halunnut miettiä etukäteen jouluni viettotapaa, sillä pelkäsin kuvitelmani yksinäisestä joulusta käyvän toteen, mikäli uhraisin sille liikaa ajatuksia.
Olin tänä vuonna tehnyt joululahjahankintoja perheelleni jo syksyllä ja piilottanut lahjat jouluaattoa varten. En voinut vastustaa kiusausta, sillä olen vahvasti joululahja-ajatuksen kannalla. Sain itsekin muutaman lahjan tänä jouluna, mutta paras joululahja, jonka sain on - kliseisesti materiaaliton. Se, että olen saanut olla täällä, on itsessään aika uskomaton lahja elämältä.
Ei sillä, että joulunvietto täällä olisi ollut pelkästään nautinnollista. Olen jouluihminen ja lätäkön toisella puolen joulun viettäminen ilman kodin lämpöä, turvaa ja perinteisyyttä, menee ehdottomasti epämukavuusalueelle. Siihen kun lisätään vaellusväsymys, korkeaan ilma-alaan sopeutuminen ja ruokamyrkytys, voisi sanoa, että mukavuusalue ohitettiin jo tovi sitten. Olen kuitenkin saanut ilokseni huomata, että sen verran maailmankansalaiseksi tässä kuitenkin on tehty jo matkaa, että kodikkuuden voi ilmeisesti loihtia aika vaatimattomistakin lähtökohdista.
Etelä-Amerikka on katolilainen maanosa. Täytyy kulkea silmät sidottuina, mikäli sitä ei huomaa. Se tarkoittaa sitä, että kun kristillinen pyhä on oven takana, ei sopan kanssa paljoa säästellä vaan laitetaan isolla kauhalla.
Länsimaisissa kristilliset joulukoristelut Jeesus-vauvoineen ja tietäjineen lienevät vain kirkkojen seininen sisällä, mutta täällä ne kulkevat yhdessä tonttujen ja porojen mukana toreilla, kaduilla, kauppojen näyteikkunoissa ja kerrostalojen porraskäytävillä. Eikä ole kyseessä mitkään miniatyyrit vaan tätä joulun ihmettä demonstroivat massiiviset rakennelmat ja kokoelmat.
Hartaasta kristillisyydestä huolimatta rauhaa sai kyllä hakea kissojen ja koirien kanssa. Jäimme viettämään joulua Santa Cruz -vaelluksen jälkeen Huaraziin, meidän tukikohtaamme ennen vaellusta. Osa vaellusporukasta oli tullut kanssamme samaan hostelliin ja ympärillä alkoi olla hyvin tuttavallinen ja turvallinen porukka.
Jouluaattona lähdimme tekemään ostoksia seuraavaa päivää varten, jotta voisimme tehdä joulupäiväksi yhteisen jouluaterian. Olimme ymmärtäneet, että paikat olisivat joulupäivänä pääosin kiinni. Kello kahdeksan aikaan illalla jouluaattona kadulla kulkiessamme saimme ladata kyynärpäämme iskuasentoon, jotta pääsimme etenemään ihmismassan ja kilpaa huutavien myyjänaisten ja -miesten lävitse. Ja sitä myyntiä riitti. Ja huutoa. Tavara niin sukista, suklaasta, italialaisia kakuista polkupyörään ja ilotulitteisiin vaihtoi omistajaa siinä viimeisten tuntien aikana ennen h-hetkeä, Jeesuksen syntymäaikaa. Siinä vajaan tunnin ostosreissun aikana tuli jo melkein yltäkylläinen olo joulun ostomaniasta.
Kun joulupäivänä päätimme lähteä brittiläisen vaelluskaverini kanssa kirkkoon, odotimme kohtaamme kaduilla rauhaa ja rakkautta. Saimmekin lähes saman setin edelliseltä illalta. Kadut olivat täynnä elämää. Kaupalle ei rajoja pyhäksi aseteta.
Otimme kuitenkin omaa rauhaa ja vietimme pitkälti joulun ja välipäivät oman hostelliperheemme seurassa. Monikulttuurinen joukkomme (Afrikasta Aasiaan, Euroopasta Amerikkaan) täytti kotoisan hostellin ilolla ja lämmöllä. Saimme myös nauttia koko hostelliperheen yhteistä jouluateriaa, jonka hostellin ehkä upein majatalon emäntä koskaan loihti meille juuri ennen jouluaaton kääntymistä joulupäiväksi. Aterian päätteeksi saimme valtavan ilotulitusshow:n: koko kaupunki oli suorastaan liekeissä. Taivas hohki ja säihkyi ja paukkui aamuviiteen asti.
Välipäivinä ystäväni ruokamyrkytys astui kuvioihin ja sai minut kiemurtelemaan kuumeen kourissa ja viettämään aikaa hostellimme vessapaperittomassa huusissa. Kun siitä selvisin, aussiystäväni iskivät minulle silmää ja sanoivat, että eiköhän minunkin kannattaisi lähteä uutta vuotta viettämään vähän lämpimimmille seuduille. Se silmänisku toimi ja muutaman tunnin päästä olimme yöbussilla matkalla kohti Pohjois-Perun rannikkoa, Trujilloa. Jatkoimme matkaa kohti Huanchacaa, joka oli saanut suosituksia monelta aussityttöjen kohtaamilta reissaajilta.
Rento, kotoisa ja turistinen pikkukaupunki otti vastaan meidät lämmöllä aamuviideltä ja tarjosi uuden yöpymismestan hassusta hostellista, joka toimii monen katutaitelijan majapaikkana. Tämä takasi meille nautinnollisen uuden vuoden aaton perulaisen livemusiikin parissa. Sen verran otin takapakkia jouluun ja tein uudelle hostelliperheelleni yhteiseen Ano Nuevo -aterialle rosollia. Siinäpä se sitten olikin: suomalainen joulu perulaisessa uudessa vuodessa.
Huolimatta siitä, että perinteet ovat minulle rakkaita, en vaihtaisi tätä joulua perunalaatikkoon, valkeaan maahan, joulupuuroon ja Lumiukkoon. Yritin ottaa irti tästä joulusta ja uudesta vuodesta sen, mitä maailma voi tarjota.
Olen onnellinen kokemuksestani ja täytyy myöntää, että perinteetön pyhienvietto laittoi pyhien arvostuksen aivan uusiin ulottuvuuksiin.
