Existing Member?

Tuulin teitä

Suunnittelematon seikkailu

PERU | Tuesday, 27 December 2016 | Views [260]

Ihminen tarvitsee jonkinlaisen suunnitelman. On oltava jokin, mikä vie ihmistä eteenpäin - niin päivitäin, viikoittain kuin koko elämän ajan. Joskus suunnitelmat ovat selkeitä, joskus vain hahmotelmia valkealla arkilla.

Se, miten päädyin viettämään joulun vuoristossa, ei kuitenkaan ollut suunnitelma, jonka olin värjännyt mustalla valkoiselle. Tarina todennäköisesti alkoi siitä, kun päätin Limassa ollessani ottaa kyydin Mirafloresin-kaupunginosaan ensimmäistä kertaa yksin ja mennä Internetistä bongaamaani kahvilaan, jossa kahvi tehdään tuoreista, vihreistä papuista.

Nautinnollisen kahvilakäynnin jälkeen päätin vierailla rannalla, koska se oli sopivasti matkan varrella ennen kotiinpaluuta. Tällä matkalla tapasin aiemmin mainitsemani australialaisen ja meksikolaisen. He olivat juuri tavanneet toisensa ja palloilivat kaupungilla etsien jotain, johon suunnata mielenkiinnonsa. Minä lähdin heidän mukaansa, sillä tykkään palloilla.

Tästä alkoi kaverisuhde aussitytön kanssa. Pian hänen ystävänsä Australiasta saapui Peruun ja yhdessä he ehdottivat, että lähtisin heidän kanssa kohti Pohjois-Perua. Koska minulla ei ollut vielä suunnitelmaa jouluksi, ajattelin, että tämä olisi varma tapa välttää yksinäinen joulu.

Tämä päätös johti siihen, että saavuimme jouluaattoviikon maanantaiaamuna Huaraziin. Huaraz on noin 3000 metrin korkeudessa sijaitseva kaupunki, joka tuli Suomessa tunnetuksi MTV3-kanavalla näkyvästä Huippujengi-ohjelmasta, jossa suomalaiset julkimot kilpailivat vuorikiipeilyssä toisiaan vastaan. Huarazissa sijaitsee Perun korkein vuori, Huaraz, joka kurkottaa 6768 metrin korkeuteen. Huaraziin kokoontuvat kalliokiipeilijät, laskettelijat, maastopyöräilijät ja kaikenlaiset extreme-elämyksiä hakevat seikkailijat, joihin en itseäni kategorisoi. En ollut valmistautunut vaeltamaan, mutta tiedostin, että lähtiessäni näiden kahden menevän aussimimmin matkaan tiedossa saattaisi olla jotain vähän rankempaa kuin päiväkävely kaupungin lähimmälle kukkulalle. 

Tämä päiväkävely osoittautuikin sitten kolmen päivän vaellukseksi 4750 metrin korkeuteen. Minua jännitti jo Huaraziin tuleminen, sillä minulla ei ollut aavistustakaan, miten entisenä astmaatikkona reagoisin korkeisiin ilma-aloihin. Aloin jo oikeastaan etukäteen tuntea Limassa, kuinka hegitykseni vaikeutui. Aloin panikoitua jo etukäteen merenpinnan korkeudessa olevassa leipäkaupassa. En olisi uskonut, että muutaman päivän päästä läähätän vuorella, joka yltää samoihin mittoihin kuin Euroopan korkein vuori. Vielä vähemmän olisin uskonut sen, kun saavuimme Huaraziin. Lähtiessämme kävelemään kohti hostellia linja-autoasemalta, tuntui, että joku veti imukupilla happea sisältäni. Ajattelin, että tällaisessa ilma-alassa minkäänlainen urheilu ei voi sopia minulle. 

Kaikesta huolimatta muutaman tunnin päästä olimme varailemassa lippuja noin 50 kilometrin mittaiselle vuoristovaellukselle. Luvassa oli siis yli 1,5 kilometria korkeammat puitteet. Kun toinen aussikavereistani iltapäivällä tuli kiireellä huoneeseen ja ilmoitti unohtaneensa vaelluskengät Liman hostelliin, huokaisin helpotuksesta. Meidän ei tarvitsisikaan lähteä. Valitettavasti bussiyhteydet ja aussikaverini verkostot ovat Perussa sen verran hyvät, että kengät saapuivat seuraavana aamuna kaupunkiimme. Enää ei voinut perua vaellusta.

Huarazin lähellä Cordilla Blanca -nimisen vuoriston Santa Cruz -vaellus on suosittu kohde, se on tituuleerattu Perun (jopa maailman) parhaimmaksi maisemavaellukseksi. Yhtä suosittu se ei kuitenkaan ole kuin Inkatrail, jonka vaeltajamääriä on jouduttu rajoittamaan ja jonne liput joutuu varailemaan jo useamman viikon (jopa kuukauden) etuaikaan. Santa Cruz -vaellusta ei kuvata haastavaksi. Etenkin sesonkiaikaan, jolloin taivas on pilvetön, haasteena on vain korkeaan ilma-alaan sopeutuminen ja kylmästä yöstä selviytyminen teltassa.

Mutta nytpä ei ollakaan sesonkiajassa. Nyt eletään vuoristossa sadekautta. Oppaamme kertoi ensimmäisenä päivänä, että edellisen ryhmän nelipäiväinen vaellus oli ollut taukoamatonta sadetta ja edellisenä vuonna tähän aikaan reitillä oli satanut lunta. Minä olin pakannut mukaani pieneen päiväreppuuni yhden vaatekerroksen yötä varten - loput vaatteistani oli päälläni. Voisi siis sanoa, että kauhean hyvin en ollut asioista ottanut selvää etukäteen, mutta olin onnellinen vedenpitävistä kengistäni ja takistani ja alpakkaneuleestani, jonka olin hankkinut katukaupasta edellisenä iltana. Vaikka vaelluksen alkaessa aurinko mukavasti paistoikin taivaalta ja pystyimme vähentämään varustuksemme t-paitaan, pelkäsin silti, että tulisin kastumaan. Ja palelemaan. Ja vielä vähän enemmän kastumaan...ja palelemaan.

Pelkoni kävivät toteen. Vettä satoi. Rakeita satoi. Oli kova tuuli. Oli kylmä. Satoi. Oli kylmä. Puolet vartalostani kastui ensimmäisenä päivänä tyystin. Vedenpitävät kenkäni osoittautuivat ei-niin-vettä-pitäviksi. Toinen päivä oli rankin. Silloin kävelimme vaelluksen korkeimmalle huipulle 4700 metrin korkeuteen. Kävelin muovipussit kengissä pitääkseni jalkani kuivina ja toivon ylöspäinmenon pitävän kroppani lämpimänä.

Ilmeisesti en ollut ainut pelkuri, joka viritteli mielessään kauhuskenaarioita, mitä voisi tapahtua. Ensimmäisena iltana italialainen retkikumppani näytti laukkuaan, jonka sisältä löytyi muun muassa hätäraketti. Meiltä hän kyseli, mahtoiko Perussa olla helikoptereita. Olin oikeastaan helpottunut, että joku toinenkin oli vienyt ajatuksensa näin pitkälle.

Osa Cordillera Blancan vaeltajista tekee Santa Cruz- vaelluksen täysin itsenäisesti, jolloin maksettavaksi jää vain pääsylippu luontopuistoon. Meidän mukanamme oli opas, kokkki, aasienkuljettaja ja viisi vuokra-aasia, jotka kantoivat meidän ruoat ja varustuksemme. Sain selville, että nämä työntekijät olivat juuri ne samat, jotka olin aiemmin nähnyt Suomen televisiossa. - Mikä mielenkiintoinen yhteensattuma, sillä näitä vaelluksia järjestäviä yrityksiä on todella useita! Tuntuikin kotoisalta olla heidän kanssaan.

Kokkimme oli tsemppaamassa minua porukan häntäjoukoissa retken toisena päivänä, kun tavoittelimme vuoren huippua. Etenemisvauhti ei päätä huimannut - sen sijaan alaspäin katsominen kyllä. Lähes jokaisen 10 askeleen jälkeen tuntui, että sydän oli puskemassa rinnasta läpi ja oli pidettävä taukoa. Hitaasti mutta varmasti kun eteni, niin lopulta jalkojen alla oli vuoren huippu. Sen jälkeen olikin vai puolitoista päivää alastuloa. Se olisi ollut iisibiisi, mikäli vesisade olisi pysynyt etäällä. Kastuimme totaalisesti. Ja saapuessamme leiriin meitä odotti märät makuupussit, teltat ja patjat. Onni onnettomuudessa: aurinko tuli tunniksi luoksemme laaksoon ja kuivatti suurimman osan varusteistamme yötä varten.

Kolmas päivä olikin sitten pelkkää nautintoa - lukuun ottamatta auringonpoltetta, joka mukavasti värjäsi puolet naamastani Petterin punakuonoksi joulua varten.

Jos olisin tiennyt etukäteen raekuuroista, vettä tulvivista poluista ja laakson kylmistä öistä, olisin jäänyt hostellin vilttien alle. Nyt jälkeenpäin tiedän, että vaikka kaikkea ei olisi täysin suunniteltu, asioilla on tapana lutviutua. Minun suunnitelmani oli siemailla vihreistä pavuista valmistettua kahvia Limassa. Joskus sellainen suunnitelma voi johtaakin siemailemaan kokalehdistä valmistettua teetä 4000 metrin korkeuteen Andien kauneimpiin vuoristomaisemiin.

Ei lainkaan hullummin suunniteltu kahvilareissu.

Tags: andit, santa cruz, vaeltaminen

Add your comments

(If you have a travel question, get your Answers here)

In order to avoid spam on these blogs, please enter the code you see in the image. Comments identified as spam will be deleted.


About tuulikki


Follow Me

Where I've been

Favourites

Photo Galleries

Highlights

My trip journals


See all my tags 


 

 

Travel Answers about Peru

Do you have a travel question? Ask other World Nomads.