Rupesin jo teini-iässä suunnittelemaan Etelä-Amerikan-matkaa. Muistan nähneeni Brasilian katuorvoista dokumentin ja nuoren tytön haaveissa näin itseni Äiti Teresana hoivaamassa latinokaupunkien nälkiintyneitä lapsiraukkoja.
Tapasin Liman hostellissa erään pienyrityksen omistavan brasilialaisen, joka oli tullut kuvaamaan surffausvideota eräälle kansainvälisesti tunnetulle nettifirmalle. Hän kertoi, kuinka muutama vuosi sitten kaikki hänen ystävänsä matkustivat alvaarinsa Perun perukoille, sillä täällä solit (paikallinen valuutta) olivat niin matalalla, että elostelu ja surffiaaltojen päällä keinuttelu oli brasilialaisilla tuloilla supernannaa.
Enää näin ei ole. Brasiliaisen pienyrittäjän mukaan Brasilian talouden puu on alkanut menettää oksiaan ja brasilialainen keskustelutoverini kertoi, kuinka hänen ystävänsä ovat suunnanneet matkalaukkuostoksille ja ruvenneet virittelemään kompassin neulaa ulos tästä tämän vuoden olympiamaasta.
Tarina alkaa toistua korvissani. Ei kyse ole ainoastaan brasilialaista maastalähtijöistä. Kun olin Guyanassa, huomasin lähes joka viikko tutustuvani johonkin ihmiseen, jonka joku perheenjäsen tai muu läheinen oli muuttanut Pohjois-Amerikkaan. Maastapakenemisen (kaipa sitä voi siksi kutsua...) luvut olivat aika hurjia, kun niitä rupesin selvittelemään. Jos vastaava jatkuu, on turha odottaa Guyanan kehittymistä, sillä jäljelle jää vain sademetsän apinat ja puissa päivää paistattelevat papukaijat.
Itseäni on aina kiehtonut jollain tapaa kehittyvät maat. Maat, jossa peruselämän edellytykset eivät olet itsestäänselyyksiä. Olen jo melko nuoresta asti kokenut painostavaa syyllisyyttä tästä niin kutsusta länsimaalaisen miehen taakasta ja vieläkin se tuntuu tuolla rinkassa painavan. Onneksi kuitenkin kasvaessani vähän isommaksi Äiti Teresa -haaveeni muuttivat muotoa realistisimmiksi ja osasin kirjoittaa to do -listalleni jotakin muutakin kuin maailman parantaminen. Nykyään syön myös suklaata ja lennän liikaa lentokoneilla.
Se, mikä minua monissa Etelä-Amerikan maissa kiehtoo, on niiden alkuperäiskulttuurit. Perulla on aivan järjettömän, hurjan, uskomattoman, äärimmäisen laaja historia. Inkakulttuuri lienee tunnetuin Perun taustoista, mutta se on kuin viinikerran vastapullotettua viiniä verrattuna siihen, mitä löytyy, kun astutaan syvemmälle viinikellariin ja mennään useampien satojen vuosien päähän Perun tarinassa.
Kävin tutustumassa Limassa sijaitsevan inkoja edeltävän aikakauden sijoittuvan kansan kaupungin raunioihin. Ja tiedättekö (hyviä uutisia niille, jotka alkavat turhautua jatkuvaan liikkelläolooni): Egypti ei enää kuulu matkakohteisiini, sillä näin ihka-aidon antiikkisen pyramidin keskellä Liman kaupunkia. (Huom. pyramidienhan takia Egyptiin mennään, right?) Tässä historiallisessa kaupungissa noin tuhat vuotta sitten suoritettiin erilaisia seremonioita ja uhrattiin ihmisiä Jumalalle. Nyt seuraa tärkeä tieto: perulaisten esi-isä oli naispuolinen!
Maksoin vajaa kaksi euroa miellyttävän perulaisnaisen opaskierroksesta, jonka aikana opin muun muassa sen, että piru vie Limassa ei sada koskaan (ei koskaan, koskaan!), olen siis herranjestas oikeasti aavikolla! Opas myös kertoi ihastuttavia tarinoita perulaisten melko teräksisistä esiäideistä, jotka tuhat vuotta sitten kamppailivat siitä, kuka päästö vuodattamaan verensä ja uhraamaan henkensä Jumalalle. Näiden uhrattujen naissielujen luurankojen kaivausoperaatiot ovat edelleen käynnissä alueella. Useimmiten tällaiset naisuhraustarinat tuntuvat oman kokemukseni mukaan liittyvän noitavainoihin ei siihen, että naiset jonossa olisivat kuolaamassa puukoniskua vyötäisille. Olin melko vaikuttunut ja lypsin opasta niin pitkään kuin tietoutareisst faktaa irtosi. Jossain vaiheessa opas kehoittikin jo rauhoittumaan ja jättämään uhraukset ja katselemaan maisemaa pyramidin päältä.
Kaikki tapaamani matkustajat ja paikalliset peruanot kehoittavat - anteeksi, suorastaan käskevät menemään Machu Picchulle. Ilmeisesti Perua ei voi jättää ilman vierailua tässä inkojen mystisessä kaupungissa. En ole kuitenkaan varma. Macchu Picchua on alettu rakentamaan 1400-luvulla ja sen aikakausi oli vain sadan vuoden verran. Sehän on vain nykyihmisen elinaika. Aikamoista kertakäyttökulttuuria, vai? Minunkin kotikyläni on ollut asuttuna kauemmin. No myönnetään, meidän kylämme ei koskaan kärsinyt espanjalaisten valloituksista tai muista vastaavista (pikku)haasteista mutta silti, 100 vuotta?!
Se mikä minua kiehtoa, on se, että edelleen näiden alkuperäiskansojen asukkaiden verta virtaa ihmisissä ja näitä ihmisiä, jotka kantavat esi-isien kulttuuriperimää arkipäiväisessä elämässä on täällä huomattavasti enemmän kuin länsimaalaisissa maissa. Saa nähdä, kuinka kauan.
On ollut sääli nähdä inkojen jälkeläisiä Liman kadulla, siis nimenomaan elämässä kadulla. Eräänä päivänä annoimme yhdelle näistä Liman katuinkoista loppulounaamme, jonka olimme ottaneet ravintolasta mukaamme. Kysyin perulaiselta kaveriltani, miksi inkat tulevat Andeilta kaupunkiin. Kaverini kohotti olkapäitä. Hänkin oli miettinyt asiaa ja päätynyt siihen, että parempia olosuhteita köyhille kouluttamattomille inkoille ei ole tarjolla tässä miljoonakaupungissa, joka ei anna tilaa harjoittaa perinteistä kulttuuria.
Jatkuva maaltamuutto kaupunkiin ja siirtyminen muihin maihin sekä länsimaalaisen elämänmenoon mukautuminen eivät luo ihan parasta aallokkoa alkuperäiskansojen laudalla surffailemiselle. Mutta näillä mennään. Jää nähtäväksi, voiko tarinalle tulla onnellinen loppu.
