Metsä kimaltaa ympärillä. Pimeyttä halkoo kaverin kännykän taskulampun lisäksi vain pieninä timantteina kimaltavat valopilkut sammaleissa. Veden kohina voimistuu joka askeleella. Yhtäkkiä Matty pysähtyy ja osoittaa maahan. Varo ettet astu päälle, se ei ole myrkyllinen, mutta kuristaa sitäkin lujempaa, hän toteaa ja nostaa käteensä parimetrisen pythonin. Tunnen ensimmäistä kertaa oikeasti olevani Australiassa.
Paikkaa kutsutaan luonnon holviksi. Se on vesiputouksen alle muodostunut siltamainen luola, jonka on ottanut kodikseen tuhannet kiiltomadot. Pimeys on mustempaa kuin koskaan, veden kohina peittää alleen kaiken muun äänen, ja joka puolella kimaltaa tähtien lailla erilaisissa muodostelmissa joukko matoja. Mitä kauemmin istumme luolassa punaviinituopit kourassa sitä enemmän ympäristö alkaa kimaltamaan. Olo on sanoinkuvaamaton. Epätodellinen. Ympäröivä kauneus pistää melkein itkemään.
Ennen kyyneliä toteamme kuitenkin, että päivän harrikkahuristelu alkaa jo tuntua silmäluomissa ja suuntaamme luolan suulle. Kolmen askeleen jälkeen Matty kysyy haluanko kuulla hyvät vai huonot uutiset. Hyvät on se, että jos odotamme noin neljä tuntia, matoja on niin paljon, ettemme tarvitse valoa löytääksemme takaisin. Huonot se, että kännykästä on akku loppu ja suunnistus ilman valoa voi vääjäämättä johtaa skorpionien tai käärmeiden tallaamiseen.
Puolen tunnin kompastelun jälkeen voin onnekseni sanoa, etten päässyt ainakaan tietääkseni tutustumaan yhteenkään skorpioniin. Mutta ihan niin indianajones en ole vielä, että voisin väittää, ettei yhtään jännittänyt.
Kulttuurishokki tuli niin kuin oli odotettavissakin. Länkkärielämä iski päin kasvoja eniten hintojen osalta. Aasian päiväbudjetilla ei saa edes voileipää ostettua. Vettä satoi kaatamalla koko ensimmäisen viikon, ja yläpunkan tyttö sai naamalleen puolet hostellin katosta yhtenä myrsky-yönä. Siinä myräkässä sitten juostiin kahdeksan tuntia päivässä läpimärät CVt kourassa ympäri kaupunkia anelemassa mitä vaan työtä. Kun illalla palasi läpimärkänä ja rättiväsyneenä hostelliin vain löytääkseen teinireppureissaajat pilettämässä omien tavaroiden päällä alkoi vähän usko rakoilla. Mikä tässä tänne tulossa nyt niin houkuttelevaa oli?
Sitten tuli päivä kun ei enää jaksanut. Hitot työnhausta, menen mieluummin sohvasurffareiden järjestämälle piknikille ja rentoudun. Siitä asti onkin meno ollut vain ylöspäin. Tapahtuman järkkääjän kautta löysin töitä. ”Työhaastattelu” käsitti noin 10 erilaisen oluen maistelua uudella työpaikalla uusien pomojen kanssa. Ilmaistapahtumia järkkäävälle tyypille laitoin viestiä, notta voisin tulla avuksi kotibileiden koristelussa, ja hullunhauskan luomisvimmaisen päivän jälkeen kasassa oli upeat puitteet bileille ja luotu uusi ystävyys talon asukkaiden kanssa. Bileiden jälkeen piti tulla muutamaksi yöksi sohvasurffaamaan, mutta tännehän sitä tuli jäätyä. Puoli-ilmainen omakotitalo jonka alakertaan rakennan oman huoneeni lisäksi kuntosalin ja studion, voiko sellaiselle nyt eitä sanoa?
Kämpän bonuksiin kuuluu myös takapihalla seisova hippipaku ja hemmetin hieno harrikka, jonka kyydissä olen päässyt tutustumaan maisemiin kaupungin rajojen sisä- ja ulkopuolella. Täällä järkätyissä pippaloissa tutustuin myös mukana olleisiin artisteihin, joiden kautta sain itseni sainattua paikalliseen taiteilijaorganisaatioon, joiden apuna alan järkkäilemään erilaisia tapahtumia ja projekteja. Kaikki tuntuu siis loksahtaneen kohdilleen todella pienessä ajassa, ja tätä valtavaa virnettä on vaikea pyyhkiä naamalta pois. Kaiken aktiivisuuden vastapainona vietän kuitenkin vieläkin tasapainottavia hetkiä kirjan kanssa pihan riippukeinussa. Joistain asioista ei vain tingitä.
Niin, ja niistä käärmeistä puheen ollen. Pari kuukautta sitten uuden kotini yksi asukkaista kyllästyi terraarioelämään ja luikerteli vapauteen. Kun kysyin missä se nyt on, vastaukseksi sain sohvatyynyn takaa paljastuneen valtavan reiän. Grace mitä ilmeisemmin vetää sikeitä nahkasohvassamme. Tervetuloa kylään siis :)
