”Tuota kakkua on ihan hemmetisti jäljellä, sille pitää tehdä jotain.” Tavallinen iltapäivä tavallisessa lähiössä tavallisessa Australialaisessa suurkaupungissa. Kuten muutkin tavalliset ihmiset tekisivät, päätämme pistää synttäreiltä jääneen vuorenkokoisen suklaakakun hyvään käyttöön. Kannamme siis sateenkaaripuun alle kadunkulmaan sekä kakun että espressokeittimen iltapäivän kotiinpaluuruuhkan aikaan ja jaamme sen ohikulkijoille. Alle tunnissa on kakku kadonnut parempiin suihin, ja tutustuttu moneen uuteen naapuriin.
Viikkoa myöhemmin olen juuri sammuttamassa valoja ja paniikinomaisesti kiskomassa kenkiä jalkaan töihin juostessa, kun ovelta kuuluu koputus. Kello kertoo, että juna menee parin minuutin päästä, mutta jään silti juttelemaan pöllämystyneen näköisen naisen kanssa rappusille. Hän on tullut tiedustelemaan mihin on kadonnut meidän sateenkaaripuu. Hänellä on valmiina vetoomus puun takaisin tuomiseksi, jos kyseessä on lähiöhallituksesta johtuva puun purkaminen. Hän on valmis sotaan puumme puolesta. (Tietämättömille tiedoksi, että sateenkaaripuumme oli siis silkkinauhoin päällystetty valtava puu, kuvat kertovat paremmin kuin sanat kuinka pitkälle se hohti väriloistoaan.) Kyseinen neiti näyttää kovin pettyneeltä, kun kerron, että puu purettiin koska silkkinauhat alkoivat repsahtaa sateessa, mutta tilalle tulisi pian uusi somistus (puolet saman puun villapaidasta on jo kudottu.) Tästä innostuneena hän havahtuu kysymään mihin olen matkalla. Juna on mennyt aikoja sitten, ja olisin auttamattomasti myöhässä, jos ei tämä enkeli olisi tarjonnut kyytiä töihin. Perillä ennen oven avausta molemmat todetaan yhtä aikaa, ettei yleensä ole tapana hypätä vieraiden kyytiin, saati sitten poimia heitä tuntemattomista taloista kyytiin. Sitten nauretaan ja sovitaan, että seuraavissa kotibileissä nähdään.
Brisbane on osoittautunut aarreaitaksi. Vaikka paluu työelämään tapahtuikin aika ryminällä, ja siellä tulee vietettyä kuusi päivää viikosta, silti yksikään päivä ei ole vielä onnistunut toistamaan itseään. Kaupunki on täynnä tuhansia tarinoita jos niitä vain jaksaa kuunnella. Toistaiseksi olen muun muassa ottanut avioliittoneuvoja vastaan intialaiselta taksikuskilta; viettänyt tunnin jos toisenkin jutellen kadulla Teräsmiehen kanssa (hemmo ei edes myy tai mainosta mitään, on vaan päättänyt, että tänään on hyvä päivä pukeutua supersankariksi); juonut aamukahvit papan kanssa, joka asteli kahvilaan aamutakissa sulka korvan takana; oppinut joka päivä uuden salaliittoteorian naapurin ukon pysähtyessä juttelemaan; ja kuunnellut kodittoman aboriginaalimummon unelmista silloin kun hän oli pikkutyttö. Mikään niistä ei koskaan tullut toteen, mutta mitään niistä hän ei ole hylännyt. Unelmiaan hän kantaa mukanaan ainoina aarteinaan.
Koti itsessään pitää vähintäänkin mielen virkeänä, kun koskaan ei tiedä mitä on vastassa ovesta sisään kävellessä. Hetken meitä sulostutti uusi perheenjäsen, Rufus. Rufuksen kohtalo ei ollut kauneimmasta päästä. Yksi naapureista inhoaa lintuja ja mitä ilmeisimmin ruokkii niitä rotanmyrkyllä. Ja Rufus oli pulu. Nyt Rufus lannoittaa pihaan istutettua frangipanipuuta, mutta se oli hyvä lemmikki niin kauan kun eli.
Eräänä päivänä kömmin huoneeseeni (jonka nimi on Kenkälaatikko), kun selän takaa kuuluu hiippailua ja hihitystä. Tiedän siis odottaa pahinta, mutta käärme sängyllä saa silti melko jäisen vastaanoton. Myöhemmin löydän saman kuolleen käärmeen mm. moottoripyöräkypärästä ja jääkaapista. Kun minä alan tottua käärmeeseen, pitää poikien keksiä uusi kohdeyleisö, ja yksi iltapäivä vietetään pihalla onkien lintuja ja säikytellen kaduntallaajia. Talo täynnä peterpaneja, muuta ei voi sanoa.
Kaikki huonekalut olen rakentanut itse (kyllä, lasken ainoan poikkeuksen, Ikean sängyn myös itse rakennetuksi kaiken sen antaman päänvaivan takia. Kuka niitä ohjeita jaksaa lukea?) Se tekee elämästä huomattavasti värikkäämpää, kun voi ottaa spraytölkin kouraan ja antaa palaa jos joku seinä näyttää vähän liian ankealta. Samaa olen tehnyt takapihan hippipakulle, joka on nyt virallisesti minun. Ei pitäisi kenguruiden hyppiä tiellä eteen kun auto näkyy kilometrien päähän.
Tulevaisuuden suunnitelmat ovat suuria, mutta tämä hetki tuntuu myös (kämmenenkokoisia kylpyhuoneesta bongattuja hämähäkkejä lukuun ottamatta) kovin viehättävältä. Jokainen pitkän pätkän reppureissannut tietää, kuinka mukavaa on hetkeksi asettua paikkaan, jota voi kutsua kodiksi. Aion ottaa kaiken irti tästä arjesta, olkoon se yksi seikkailuista matkan varrella. Kiitos siis teille ketkä olette jaksaneet matkustaa mukanani (Villapiipariin erityislämpimiä haleja!) Jatkan kyllä kirjoittamista kun sen aika taas tulee, mutta nyt aion hetken elää omaa salaista elämääni puun katveessa joka on kohta puettu villapaitaan.
