Aasiaa aloittelijalle

Photos: Queensland baby!

tiinakokki — Wed, 15 May 2013 20:41:00 GMT

Brisbane kiittää ja kumartaa

tiinakokki — Wed, 15 May 2013 20:05:00 GMT

”Tuota kakkua on ihan hemmetisti jäljellä, sille pitää tehdä jotain.” Tavallinen iltapäivä tavallisessa lähiössä tavallisessa Australialaisessa suurkaupungissa. Kuten muutkin tavalliset ihmiset tekisivät, päätämme pistää synttäreiltä jääneen vuorenkokoisen suklaakakun hyvään käyttöön. Kannamme siis sateenkaaripuun alle kadunkulmaan sekä kakun että espressokeittimen iltapäivän kotiinpaluuruuhkan aikaan ja jaamme sen ohikulkijoille. Alle tunnissa on kakku kadonnut parempiin suihin, ja tutustuttu moneen uuteen naapuriin.

Viikkoa myöhemmin olen juuri sammuttamassa valoja ja paniikinomaisesti kiskomassa kenkiä jalkaan töihin juostessa, kun ovelta kuuluu koputus. Kello kertoo, että juna menee parin minuutin päästä, mutta jään silti juttelemaan pöllämystyneen näköisen naisen kanssa rappusille. Hän on tullut tiedustelemaan mihin on kadonnut meidän sateenkaaripuu. Hänellä on valmiina vetoomus puun takaisin tuomiseksi, jos kyseessä on lähiöhallituksesta johtuva puun purkaminen. Hän on valmis sotaan puumme puolesta. (Tietämättömille tiedoksi, että sateenkaaripuumme oli siis silkkinauhoin päällystetty valtava puu, kuvat kertovat paremmin kuin sanat kuinka pitkälle se hohti väriloistoaan.) Kyseinen neiti näyttää kovin pettyneeltä, kun kerron, että puu purettiin koska silkkinauhat alkoivat repsahtaa sateessa, mutta tilalle tulisi pian uusi somistus (puolet saman puun villapaidasta on jo kudottu.) Tästä innostuneena hän havahtuu kysymään mihin olen matkalla. Juna on mennyt aikoja sitten, ja olisin auttamattomasti myöhässä, jos ei tämä enkeli olisi tarjonnut kyytiä töihin. Perillä ennen oven avausta molemmat todetaan yhtä aikaa, ettei yleensä ole tapana hypätä vieraiden kyytiin, saati sitten poimia heitä tuntemattomista taloista kyytiin. Sitten nauretaan ja sovitaan, että seuraavissa kotibileissä nähdään.

Brisbane on osoittautunut aarreaitaksi. Vaikka paluu työelämään tapahtuikin aika ryminällä, ja siellä tulee vietettyä kuusi päivää viikosta, silti yksikään päivä ei ole vielä onnistunut toistamaan itseään. Kaupunki on täynnä tuhansia tarinoita jos niitä vain jaksaa kuunnella. Toistaiseksi olen muun muassa ottanut avioliittoneuvoja vastaan intialaiselta taksikuskilta; viettänyt tunnin jos toisenkin jutellen kadulla Teräsmiehen kanssa (hemmo ei edes myy tai mainosta mitään, on vaan päättänyt, että tänään on hyvä päivä pukeutua supersankariksi); juonut aamukahvit papan kanssa, joka asteli kahvilaan aamutakissa sulka korvan takana; oppinut joka päivä uuden salaliittoteorian naapurin ukon pysähtyessä juttelemaan; ja kuunnellut kodittoman aboriginaalimummon unelmista silloin kun hän oli pikkutyttö. Mikään niistä ei koskaan tullut toteen, mutta mitään niistä hän ei ole hylännyt. Unelmiaan hän kantaa mukanaan ainoina aarteinaan.

Koti itsessään pitää vähintäänkin mielen virkeänä, kun koskaan ei tiedä mitä on vastassa ovesta sisään kävellessä. Hetken meitä sulostutti uusi perheenjäsen, Rufus. Rufuksen kohtalo ei ollut kauneimmasta päästä. Yksi naapureista inhoaa lintuja ja mitä ilmeisimmin ruokkii niitä rotanmyrkyllä. Ja Rufus oli pulu. Nyt Rufus lannoittaa pihaan istutettua frangipanipuuta, mutta se oli hyvä lemmikki niin kauan kun eli.

Eräänä päivänä kömmin huoneeseeni (jonka nimi on Kenkälaatikko), kun selän takaa kuuluu hiippailua ja hihitystä. Tiedän siis odottaa pahinta, mutta käärme sängyllä saa silti melko jäisen vastaanoton. Myöhemmin löydän saman kuolleen käärmeen mm. moottoripyöräkypärästä ja jääkaapista. Kun minä alan tottua käärmeeseen, pitää poikien keksiä uusi kohdeyleisö, ja yksi iltapäivä vietetään pihalla onkien lintuja ja säikytellen kaduntallaajia. Talo täynnä peterpaneja, muuta ei voi sanoa.

Kaikki huonekalut olen rakentanut itse (kyllä, lasken ainoan poikkeuksen, Ikean sängyn myös itse rakennetuksi kaiken sen antaman päänvaivan takia. Kuka niitä ohjeita jaksaa lukea?) Se tekee elämästä huomattavasti värikkäämpää, kun voi ottaa spraytölkin kouraan ja antaa palaa jos joku seinä näyttää vähän liian ankealta. Samaa olen tehnyt takapihan hippipakulle, joka on nyt virallisesti minun. Ei pitäisi kenguruiden hyppiä tiellä eteen kun auto näkyy kilometrien päähän.

Tulevaisuuden suunnitelmat ovat suuria, mutta tämä hetki tuntuu myös (kämmenenkokoisia kylpyhuoneesta bongattuja hämähäkkejä lukuun ottamatta) kovin viehättävältä. Jokainen pitkän pätkän reppureissannut tietää, kuinka mukavaa on hetkeksi asettua paikkaan, jota voi kutsua kodiksi. Aion ottaa kaiken irti tästä arjesta, olkoon se yksi seikkailuista matkan varrella. Kiitos siis teille ketkä olette jaksaneet matkustaa mukanani (Villapiipariin erityislämpimiä haleja!) Jatkan kyllä kirjoittamista kun sen aika taas tulee, mutta nyt aion hetken elää omaa salaista elämääni puun katveessa joka on kohta puettu villapaitaan.

Taas yksi uusi alku.

tiinakokki — Sun, 17 Mar 2013 21:12:00 GMT

Metsä kimaltaa ympärillä. Pimeyttä halkoo kaverin kännykän taskulampun lisäksi vain pieninä timantteina kimaltavat valopilkut sammaleissa. Veden kohina voimistuu joka askeleella. Yhtäkkiä Matty pysähtyy ja osoittaa maahan. Varo ettet astu päälle, se ei ole myrkyllinen, mutta kuristaa sitäkin lujempaa, hän toteaa ja nostaa käteensä parimetrisen pythonin. Tunnen ensimmäistä kertaa oikeasti olevani Australiassa.

Paikkaa kutsutaan luonnon holviksi. Se on vesiputouksen alle muodostunut siltamainen luola, jonka on ottanut kodikseen tuhannet kiiltomadot. Pimeys on mustempaa kuin koskaan, veden kohina peittää alleen kaiken muun äänen, ja joka puolella kimaltaa tähtien lailla erilaisissa muodostelmissa joukko matoja. Mitä kauemmin istumme luolassa punaviinituopit kourassa sitä enemmän ympäristö alkaa kimaltamaan. Olo on sanoinkuvaamaton. Epätodellinen. Ympäröivä kauneus pistää melkein itkemään.

Ennen kyyneliä toteamme kuitenkin, että päivän harrikkahuristelu alkaa jo tuntua silmäluomissa ja suuntaamme luolan suulle. Kolmen askeleen jälkeen Matty kysyy haluanko kuulla hyvät vai huonot uutiset. Hyvät on se, että jos odotamme noin neljä tuntia, matoja on niin paljon, ettemme tarvitse valoa löytääksemme takaisin. Huonot se, että kännykästä on akku loppu ja suunnistus ilman valoa voi vääjäämättä johtaa skorpionien tai käärmeiden tallaamiseen.

Puolen tunnin kompastelun jälkeen voin onnekseni sanoa, etten päässyt ainakaan tietääkseni tutustumaan yhteenkään skorpioniin. Mutta ihan niin indianajones en ole vielä, että voisin väittää, ettei yhtään jännittänyt.

Kulttuurishokki tuli niin kuin oli odotettavissakin. Länkkärielämä iski päin kasvoja eniten hintojen osalta. Aasian päiväbudjetilla ei saa edes voileipää ostettua. Vettä satoi kaatamalla koko ensimmäisen viikon, ja yläpunkan tyttö sai naamalleen puolet hostellin katosta yhtenä myrsky-yönä. Siinä myräkässä sitten juostiin kahdeksan tuntia päivässä läpimärät CVt kourassa ympäri kaupunkia anelemassa mitä vaan työtä. Kun illalla palasi läpimärkänä ja rättiväsyneenä hostelliin vain löytääkseen teinireppureissaajat pilettämässä omien tavaroiden päällä alkoi vähän usko rakoilla. Mikä tässä tänne tulossa nyt niin houkuttelevaa oli?

Sitten tuli päivä kun ei enää jaksanut. Hitot työnhausta, menen mieluummin sohvasurffareiden järjestämälle piknikille ja rentoudun. Siitä asti onkin meno ollut vain ylöspäin. Tapahtuman järkkääjän kautta löysin töitä. ”Työhaastattelu” käsitti noin 10 erilaisen oluen maistelua uudella työpaikalla uusien pomojen kanssa. Ilmaistapahtumia järkkäävälle tyypille laitoin viestiä, notta voisin tulla avuksi kotibileiden koristelussa, ja hullunhauskan luomisvimmaisen päivän jälkeen kasassa oli upeat puitteet bileille ja luotu uusi ystävyys talon asukkaiden kanssa. Bileiden jälkeen piti tulla muutamaksi yöksi sohvasurffaamaan, mutta tännehän sitä tuli jäätyä. Puoli-ilmainen omakotitalo jonka alakertaan rakennan oman huoneeni lisäksi kuntosalin ja studion, voiko sellaiselle nyt eitä sanoa?

Kämpän bonuksiin kuuluu myös takapihalla seisova hippipaku ja hemmetin hieno harrikka, jonka kyydissä olen päässyt tutustumaan maisemiin kaupungin rajojen sisä- ja ulkopuolella. Täällä järkätyissä pippaloissa tutustuin myös mukana olleisiin artisteihin, joiden kautta sain itseni sainattua paikalliseen taiteilijaorganisaatioon, joiden apuna alan järkkäilemään erilaisia tapahtumia ja projekteja. Kaikki tuntuu siis loksahtaneen kohdilleen todella pienessä ajassa, ja tätä valtavaa virnettä on vaikea pyyhkiä naamalta pois. Kaiken aktiivisuuden vastapainona vietän kuitenkin vieläkin tasapainottavia hetkiä kirjan kanssa pihan riippukeinussa. Joistain asioista ei vain tingitä.

Niin, ja niistä käärmeistä puheen ollen. Pari kuukautta sitten uuden kotini yksi asukkaista kyllästyi terraarioelämään ja luikerteli vapauteen. Kun kysyin missä se nyt on, vastaukseksi sain sohvatyynyn takaa paljastuneen valtavan reiän. Grace mitä ilmeisemmin vetää sikeitä nahkasohvassamme. Tervetuloa kylään siis :)

Photos: Koh Chang

tiinakokki — Fri, 22 Feb 2013 17:28:00 GMT

Elämää norsusaarella

tiinakokki — Wed, 20 Feb 2013 00:04:00 GMT

Keskipäivän paahde on vaihtunut iltapäivän hautuvaan kuumuuteen. Istun polvillani rukousasennossa pitkähihaisessa neulepaidassa ja sarongissa valtavan buddhapatsaan edessä. On ystävänpäivä. Ollaan oltu paikalla jo juuri auringonnousun jälkeen, mutta munkit ovat ehtineet lähteä päivittäiselle kerjuukierrokselle, eikä paikalla ollut ketään. Nyt meidät on toivottanut tervetulleeksi munkki, jota paikalliset kutsuvat chiefiksi eli pomoksi.

Kun alkukumarruskunnianosoitukset on tehty kolmeen kertaan, otsa maahan asti, Nichaphat ojentaa kynttilän ja kolme suitsuketta. Sytytän kynttilän ja asetan sen suureen kynttelikköön, ja asetun taas polvilleni maahan. Ennen tuloa Nichaphat, paikallinen ystäväni, on neuvonut rukoilemaan onnen, rauhan tai mammonan puolesta, minkä itselleen tärkeimmäksi kokee. Suitsukkeiden palaessa kädessäni, munkkien hymistessä ulkopuolella (ja yhden kuorsatessa temppelin takanurkassa) luulen pilanneeni mahdollisuuteni lottovoittoon tai ikuiseen onneen. Ainoa asia jota osaan rukoilla on, etten koskaan unohtaisi tätä hetkeä.

Koh Chang on ollut upea. Kolmessa viikossa ehti sopivasti jämähtää travellerikuplaan ja kiskaista itsensä siitä tarpeeksi monta kertaa uloskin. Koko saari tuntuu olevan täynnä mahtavia tyyppejä, joiden kanssa elämä vaan tuntuu kovin paljon kevyemmältä. (Poisluettuna skandinaaviteinien joukko joka valtasi lomakylän juuri ennen lähtöä ja palautti mieleen kamalan määrän karmivia muistoja ajalta jolloin kaikki oli niin pirun dramaattista.)

Löysin uuden kodin ja uuden reissuperheen syrjäisemmältä rannalta lomakylästä, johon päätymisestä en voi syyttää ja kiittää mitään muuta kuin Merjaa ja Ripaa ja liiallista määrää punaviiniä edellisenä iltana. Minulle on näemmä todella helppo myydä mitä vaan kun olen tarpeeksi krapulassa. Tällä kertaa se oli snorklausretki, jota thai ja ruotsalainen hemmo myivät rannalla raatona makaavalle blondille. Viikkoa retken jälkeen asuin ruotsalaisen kämppiksenä ja thai oli hakannut bambutikulla mustetta ranteeseeni jotta voisi harjoitella tatuointitaitojaan. (Olen numero 3).

Päivät kuluvat niin kovin helposti vain chillaillen. Aamupalan jälkeen on vuorossa päivän vaikein hetki kun pitää päättää menisikö uimaan altaaseen vai mereen, vai kajakoimaan, vai riippumattoon makaamaan kirjan kanssa. Korkeamman toiminta-asteen päivinä istuin taiteilijakatoksessa rannalla paikallisen taiteilijan maalausopissa, tai samassa paikassa riippumatossa sukkapuikot kädessä. Auringonlaskun jälkeen vuorossa on yleensä valtavan jengin kanssa jaettu illallinen, ja pullo tai neljä olutta, tai paikallista rommia.

Koh Chang eli norsusaari on saanut nimensä muotonsa takia, mutta kyllä niitä valtavia elukoitakin sieltä löytyy. Yksi pikkukaveri oli eräänä päivänä päättänyt, että nyt riittää turistien kuskaaminen, ja tämä nelivuotias paritonninen kakara oli aika lähellä jyrätä minut ja mopon katuun. Eräänä toisena päivänä seikkailtiin saarta ympäri, kun keskelle tietä ilmestyi hidastuspuomi. Minä, silloin vielä blondi, mietin notta onpa tyhmään paikkaan jätetty, ja painan kaasua. No, onneksi oli kaverin mopo edessä, muuten olisin ajanut suoraan kuoppaan joka syntyy kun koko tie on pudonnut jokeen. Balin sivuteiden jälkeen kuvittelin suunnan olevan vain ylöspäin, mutta kyllä sitä krossipyöräilyä voi näemmä muuallakin harrastaa kevyellä skootterilla pääteillä.

Läheltä piti- tilanteita saatiin aikaan myös paikallisten ötököiden kanssa. Snorklausretkellä olen mitä ilmeisimmin kahlannut rantaan keskellä rauskuparvea kun jäljessä tuleva poika otti osumat puolestani ja makasi rannalla tuskissaan muutaman tunnin. Yhden rantakatoksessa vietetyn illan päätteeksi pohdin, että jotain on nyt päässyt vaatteisiin kiemurtelemaan, ja sydän oli pysähtyä vasta kun olin kaivanut paidasta ulos tuhatjalkaisen. Paikalliset lajin edustajat voivat parhaimmillaan halvaannuttaa ihmisen viikoksikin sille päälle sattuessaan. Myös kuningaskobraan pääsin tutustumaan lähietäisyydeltä, silloin en vaan tiennyt mikä se on. Joku sähisevä mato jaloissa.

Nyt olen taas takaisin lähtöpisteessä, Bangkokin hulinassa hoitamassa asioita vielä muutaman päivän ennen länsimaalaistumista. Changilla vasta todella tajusin kuinka kauhuissani olen todelliseen elämään paluusta, eikä viime viikkojen totaalirentoilun jälkeen voi olla kuin vieläkin enemmän kauhuissaan. Yritän psyykata itseäni muistuttamalla kuinka ikävä on ollut riisitöntä ruokavaliota, torakattomia huoneita ja kuumia suihkuja. Ja ympäristöä jossa voit vain olla yksi muista, etkä se valtava valkoinen tyttö jolla on hain silmät.

Viimeisenä, ennen Changilta poisvievälle lautalle nousua, kaulaani pujotettiin munkilta saatu buddhalainen amuletti. Se tulee suojelemaan minua kaikelta pahalta niin kauan kun muistan kunnioittaa sen mukanaan tuomaa elämäntapaa, eli elää hyvän karman mukaan. Aloin uskoa sen vaikutukseen jo kun matkalla Bangkokiin paikalliset papat tulivat puristamaan kättäni ja lausumaan rukouksia minulle korun nähdessään. Luotan siis vahvasti siihen, että niin kauan kun koru on kaulassani, kaikki panikointikin unohtuu, ja Australia ottaa avosylin vastaan rentoutuneen reissaajan.

Bangkokista Koh Changille

tiinakokki — Fri, 1 Feb 2013 18:36:00 GMT

Reppureissausreissu alkoi hieman eri kuvioissa kuin osasin edes kuvitella. Reissukaverin lento ei ollut kuin neljä päivää myöhässä. Saavun siis savusumuiseen Bangkokiin viiden kuukauden Balilla rentoutumisen jälkeen yksin ihan ulalla oikeasta elämästä. Vajaa puoli vuotta sitten olen viimeksi ollut kaupungissa, ja sekin Lahti. Talot kasvavat taivaisiin, 8 miljoonaa ihmistä juoksee ympäriinsä samoja katuja, julkinen liikenne ei ole vain myytti, ja joka paikkaan joutuu kävelemään, ottamaan taksin/metron/taivasjunan/bussin.. sen sijaan, että hurauttaisi skootterilla. Ja pahin kulttuurishokki joka alkoi jo Balilla: ihmiset käyttävät kenkiä. Ja laittavat tukkaa. Ja päälleen muuta kuin rantashortsit ja t-paidan ulos lähtiessään. Ja käyttävät käsilaukkuja. Ja lompakoita. Luoja.

Lähenevän paniikkikohtauksen kourissa muistin, että jenkkikaveri on kaupungissa liikematkalla. Kilautus kaverille siis, ja illalliselle. Brittipubiin jenkin kanssa katsomaan jalkapalloa ja juomaan Guinessia. Aasia? Sielläkö vielä ollaan? Hetkellinen (neljän vuorokauden) länsimaalailu teki kuitenkin tehtävänsä, ja paniikkikohtauksesta päästiin eroon sohvasurffaamalla neljän tähden hotellissa sammakonreisi-illallisia syöden ja viiniä juoden. Sama linja jatkui kun kaveri saatiin vihdoin paikalle ja puolivahingossa päädyttiin viiden tähden ökyhotelliin 28. kerrokseen ensimmäiseksi yöksi (oltiin kuulemma onnekkaita, että päästiin aulaa pidemmälle rinkkojen ja flipfloppien kanssa). Siitä ei ole sitten ollutkaan suunta kuin alaspäin, mutta oli se sen arvoistakin. Välillä on kiva leikkiä rikasta.

Bangkok on ensi näkemältä niin kuin mikä tahansa muukin suurkaupunki. Hetkellisen oleilun aikana kuitenkin kiinnitti huomiota pieniin eroihin esimerkiksi Lontooseen verrattuna. Hämmentävin se, että julkisiin kirjaimellisesti jonotetaan. Ei kyynerpäät-edellä-vahvin-ja-nopein-voittaa-paikan täyteen tungetusta vaunusta hikisten ihmisten tuuppimana. Thaimaalaiset on vielä niin pieniä, että kukaan ei huohota niskaan. Tisseihin korkeintaan. Thaimaata kutsutaan hymyjen maaksi, mutta 5 päivän aikana kaupungissa en nähnyt yhtään hymyilevää thaikkua. Sitä enemmän keski-iän ohittaneita, repsahtamaan päässeitä länsimaalaisia miehiä kylläkin, nuoret tytöt kainalossa. Tasa-arvon luvatusta maasta tulevalle koulutetulle länsimaalaisnaiselle meininki tämän suhteen on suhteellisen vaikeaa ymmärtää missä tahansa Aasiassa.

Bangkokissa ihmiset eivät juokse. Aasialaiseen tapaan täälläkin laahataan jalkoja maata pitkin joka ilmeisesti estää nopeasti kävelemisen. Itse Lontoon kasvattamana olen tottunut siihen, että kun suurkaupungissa ollaan, suurkaupungin vauhdilla mennään. Täällä se johtaa vain keilaamiseen ihmismaaleilla kaduilla. Tyrkyttämistä on huomattavasti vähemmän kuin mihin Balilla on tottunut, mutta sitäkin ihmeellisimmistä asioista. Länkkärinaiset koetaan ilmeisesti kovin maskuliinisiksi olennoiksi, koska meille myydään mm. viagraa, miesten pukuja ja ping pong kierroksia (tätä en edes selitä tietämättömien mielenrauhan säilyttämiseksi).

Taksikuskit on lähetetty Bangkokin kaduille suoraan helvetistä. Mittareita ei kukaan suostu käyttämään (niillä matkat ovat lähes poikkeuksetta ainakin puolet halvempia.) Kohteen osoite ja nimi kannattaa olla lapulle kirjoitettuna myös thain kielen koukeroin, mutta sekään ei takaa perille pääsyä. Parhaimmillaan seisoin kadulla huitomassa autoille puoli tuntia kunnes hedelmäkojun ukko tuli seurakseni huitomaan ja kolmannen pysäytetyn auton jälkeen sai minulle kyydin puhuttua. Kyseinen taksi oli kahdeksastoista paikalle pysähtynyt. Myös ökyhotellin joutuu pistämään taksarin piikkiin. Sen sijaan, että oltaisiin päädytty halvempaan jonka osoite lapussa luki, meidät kuskattiin kaupungin toiselle laidalle, jossa oleva ”samanniminen hotelli” paljastui ostoskeskukseksi. Kyseisen puljun vieressä oli ainoa hotelli lähimaastossa ja kello kymmenen illalla. Ei oltu kuulemma kuin seitsemän kilometriä hudissa oikeasta osoitteesta, joka oli aikalailla lähtöpisteen vieressä.

Ensimmäinen thai massage kokemus oli yksi elämäni erikoisimmista tunneista. Odotettavissahan se olisi kai pitänyt olla, että sitä saa mitä tilaa, mutta kun ei tiennyt mitä tilasi. Makasin siis pienessä hämärässä boksissa mahallani patjalla kun selän päällä istuu hajareisin hemmetin kaunis ladyboy (=nainen jolla on, tässä tapauksessa erittäin isot, vehkeet), jolla ei ole aavistustakaan mitä on oikeaoppinen hieronta, samalla kun naapuriboksissa saksalaismies sai onnellisen loppunsa. (Saksalainen on villi veikkaus ’oooh scheisse’ huokauksiin perustuen). Tehtävien asioiden listalta voi siis pyyhkiä tunnin mittaisen transvestiitin lääpinnän Bangkokin keskustassa. Siitä oli onnellinen loppu kaukana.

Nyt olen kuitenkin löytänyt uuden kotini Koh Changin saarelta Kaakkois-Thaimaasta. Reissusuunnitelmat menivät mutkalle jo Bangkokissa ja matka ei jatkunutkaan rajan taa, vaan olen jumissa Changilla siihen asti kun kone vie pois Aasiasta muutaman viikon päästä, ja paluu arkeen Australiassa alkaa. Voin kuvitella pahempiakin paikkoja olla jumissa. Saari on paratiisi, varsinkin nämä syrjäisimmät reppureissaajanurkat, joissa korkeasesongista huolimatta on melko vähän porukkaa. Meri on sininen, rannat valkoiset, palmupuut huojuu. Ruoka hakkaa indosafkat viis-nolla (sori vaan Bali ja uppopaistettu elämä) ja hintataso on niin matala, että tällainen täyspersaukinen reissarikin tuntee olevansa varoissaan.

Muutaman tulvivan kivipatjaisen bungalowin testauksen jälkeen kodiksi valikoitui kolmen euron guesthouse jota pyörittää pari kiinalaista harmaapartaista pappaa. Meteli baarin yläkerrassa bilekadulla olevassa pahviseinäisessä huoneessa on öisin niin kamala, että aamulla herää korvat soiden. Mutta koska harjoitusta missä-tahansa-nukkumisesta on vuosikausien verran, ei tuo juuri haittaa. Aamut voi sitten viettää lenkin jälkeen pappojen kanssa alakerrassa kahvia juoden (toinen tosin tuppaa korkkaamaan ensimmäisen Changinsa aamukasin aikoihin) ja ihmetellen kun taas oli joku sammunut tiskille viimeyönä. ”Turistit, tiedäthän” toteaa toinen papoista ja pudistelee päätään. Itse kun näemmä kuulun jo kalustoon puolen viikon jälkeen.

Lapsenaskelin yritän siis täällä totutella itseäni ajatukseen, että kohta ollaan taas länsimaassa. Puoleen vuoteen en ole kokannut, pessyt omia pyykkejäni tai maksanut muita laskuja kuin satakakskymppiä vuokraa kuun alussa. Ei ole tarvinnut kirjoitella työhakemuksia, laittaa herätyskelloa soimaan, tai yleensäkään katsoa kelloa välillä viikkoihin. Puhelin on ollut kiinni tai hukassa puolet ajasta ja netti vain kun koneen jaksaa kantaa kahvilaan. Saarten ulkopuoleisesta maailmasta ei ole ollut tietoakaan.

Ja ne kengät! Harjoittelen paluuta jalkineelliseen maailmaan joka päivä aamulenkillä Teron tuomilla paljasjalkatossuilla (kengillä siis jotka näyttää varvassukilta). Niistä on vielä aika harppaus korollisiin vastaaviin, mutta kylän lapsilla on ainakin ollut hauskaa varpaitani kiskoessa.

Oodi Balille!

tiinakokki — Wed, 9 Jan 2013 20:22:00 GMT

Uskomatonta miten aika lentää. Tero hyppäsi eilen koneeseen keskellä helvetillistä myrskyä (toistaiseksi VAIN yksi katto meidän korttelista on lähtenyt sen mukaan) kuukauden loman jälkeen ja saaresta tuli heti paljon hiljaisempi –ja tylsempi paikka. Samalla se tarkoittaa, että itsellä on enää kaksi viikkoa jäljellä ennen kuin viiden kuukauden chillailu Balilla on ohi ja on aika pakata riippumatto rinkkaan ja etsiä uusi palmuranta mihin sen kiinnittää.

On siis hyvä hetki kelailla mitä kaikkea täällä on tullut opittua. Olkoon tämä siis oodi Balille.

Balilaisilla on vain neljä nimeä. Ensimmäinen lapsi on joko Gede, Wayan, tai Putu. Toinen Made, kolmas Nyoman ja neljäs Ketut. Jos tulee viides, mikä usein on hyvin todennäköistä, hypätään takaisin alkuun ja saadaan perheeseen toinen, tai ehkä kolmaskin Wayan. Miehen ja naisen nimen erottaa toisestaan etuliitteenä käytettävästä I tai Ni:sta. I Made on siis perheen toinen tai kuudes miespuolinen lapsi, ja Ni Wayan ensimmäinen tai viides tyttölapsi.

Alkuperäiset balilaiset on siis helppo tunnistaa nimensä perusteella. Tosin poikkeuksiakin löytyy, kuten paikallisen rannan balilainen rasta, joka on muuttanut nimensä Bobiksi ”uskonnollisen isänsä mukaan”. Indonesialaisten kanssa puhuttaessa on tullut myös selväksi, että paikalla ei ole niin väliä mistä olet, mutta heimolla sen sijaan sitäkin enemmän. Tutuimmaksi on tullut itä-Sumatralainen myös kannibalismistakin tuttu batak-heimo, jonka Balille muuttaneet jäsenet edustavat suurinta osaa sosiaalisesta ympyrästäni täällä. Nämä tuittupäiset, äkkipikaiset ja kuitenkin upean rennot ja lojaalit heimolaiset ovat pitäneet huolta, että pitkittynyt vierailuni saarella on ollut päivästä toiseen yhtä upeutta.

Balilla, kuten muuallakin Aasian alkuperäiskulttuureissa, on oma terveydenhuoltosysteeminsä, jota ei länsimaalainen sairaalakulttuuri ole onnistunut jyräämään. Parantajalle mennään ennen tai jälkeen sairaalareissun, vaivasta riippuen, ja siitä onko länkkärilääkkeet sen onnistunut hoitamaan. Parantajat paikkaavat kristalleja apuna käyttäen energiassa eli aurassa näkyviä epäkohtia. Henkisen balanssin palauttamalla myös keho alkaa parantua. Fyysiselle puolelle on olemassa yrtit ja muut rohdot, joiden avulla kokonaisuus saadaan paikattua. Nämä parantajat eivät ole suostunut jäämään muinaismuistoiksi, homma voidaan hoitaa nykyään myös facebookin tai skypen välityksellä. Länsimaalainen sairaanhoito on myös sen verran uusi juttu täällä, että päälle nelikymppisiltä balilaisilta kun kysytään missä olet syntynyt, hän kertoo paikannimen sijaan joko syntyneensä kotona tai sairaalassa. Jälkimmäinen vastaus tulee yleensä ylpeän nyökkäyksen kera.

Balilaisten, kuin myös muiden indonesialaisten sukujuuret ja sukulaissuhteet saattavat aiheuttaa sataprosenttiselle suomalaiselle huvitusta ja hämmästystä. Naapurin Vina on esimerkiksi sumatran batak/malesia/saudi-arabia/thaimaalainen, vain lähimmät mainitakseni. Jos heimolainen jakaa saman sukunimen, silloin ollaan sukua vaikka olisi synnytty eri puolilla maata. Jos tarkkaa sukulaissuhdetta ei tiedetä, ollaan sisaruksia tai serkuksia. Kunnes rakastutaan siihen määrittelemättömään sisarukseen, mennään naimisiin, ja ollaankin aviopari. Myös romeota ja juliaa on helppoa leikkiä, koska eri perheiden ja jengien välillä on usein kiihkeitäkin, vuosikymmeniä tai –satojakin ajassa taaksepäin meneviä kiistoja, joita selvitellään välillä turhankin näyttävästi.

Työkulttuuri täällä on –noh, huvittavaa. Paikallisilla palkoilla ei juuri juhlita, mikä mahdollistaa sen, että ravintolassa jossa olet ainoa asiakas sinua palvelee kymmenen henkilöä - vain salin puolella. Yksi ottaa tilauksen, toinen vie sen keittiöön, kolmas valmistelee juomat, neljäs tuo ne pöytään… Kuuloonkaan ei tule, että juomasi valmistellut hemmo voisi myös tuoda laskusi, eli ruokailu voi olla todella hidas prosessi aika ajoin. Työturvallisuus on käsitteenä tuntematon. Eilen katseltiin, kun kaveri seisoi kolmannen kerroksen parvekkeella ja porasi kiviporalla betonia altaan samalla kun työkaverit puuhasivat omiaan parvekkeen alla. Suojakypäröitä, -köysiä tai -laseja ei kannata edes mainita. Pari kuukautta sitten paikallisen kylän ainoan bensa-aseman ainoan bensahanan kanssa tuli ongelmia, ja paikalle kutsuttiin korjaaja. Mitäpä muutakaan kyseinen ammattilainen olisi tehnyt kuin hitsannut kahvan kuntoon. Sulkematta bensahanoja. Irrottamatta sitä letkusta. Petrolisäiliöiden vieressä. Lopputuloksena erittäin kärähtänyt kortteli ja 11 kuollutta.

Yleisesti ottaen kenelläkään ei ole koskaan kiire mihinkään. Missään muualla kuin liikenteessä. Kun päästään tielle on pirut irti ja suurin osa niistä skootterin selässä. Elämä on kiinni parista sekunnista ja oikopolkuja etsitään paikoista joissa niitä todellakaan ei ole. Nyt lomasesongin aikaan on teille mitä enemmissä määrin ilmestynyt myös autokuskeja jotka luulevat ajavansa skootterilla. Kun kaksikaistaisesta tiestä tulee yhtäkkiä nelikaistainen, samalla kun vettä tulee kaatamalla ja tie muuttuu kovaa vauhtia joeksi, joutuu välillä miettimään miksi se autolla ajaminen on Suomessa niin kovin jännittänyt viimeiset pari vuotta?

Ennen kuin minulla oli kansainvälinen ajokortti, ei poliisi pysäyttänyt kertaakaan. Nyt kun se on, olen ollut syynissä kolme kertaa kuukauden sisällä. Ne siis niitä kertoja, kun en voinut leikkiä tyhmää turistia ja painaa kaasua samalla kun heiluttelen leveästi hymyillen takaisin tienvarressa heiluttelevalle herra lainvalvojalle.

Liikenteestä puheen ollen. Balilaiset eivät kovin avoimesti puhu seksistä. Ainakaan asioiden oikeilla nimillä. Sen sijaan useimmat vertaukset koskevat juurikin mopolla ajoa. Rengas puhki, ylinopeutta ajaminen tai hyvin öljytty moottori kannattaa siis tulkita kaksimielisesti. Ja välttää manaamasta julkisella paikalla kuinka oman mopon kanssa on ollut käynnistysvaikeuksia jo jonkin aikaa!

Hinduismi määrää elämänrytmin valtaosalle saarelaisia. Nykyään uskonnollisuus tarkoittaa valtavaa rahanmenoa kaikkiin seremonioihin valmistautumiseen. Niitä kun on välillä hyvinkin monia kuukaudessa. Tässä kuussa esimerkiksi vietetään muun muassa Siwaratria, jolloin pysytään koko yö ylhänä Shivaa palvoen, ja Tumpek Landepia, joka on pyhä päivä omistettu kaikkien metalliesineiden puhdistamiseen asianmukaisin menoin. Huono-osaisista uskonnonharjoittajista osa on keksinyt raha-ongelmaan ratkaisun (laittomien kukkotappeluiden lisäksi). Menemällä transsiin sopivaan aikaan sopivien todistajien edessä tuo jumalaista loistoa, kunnioitusta ja usein myös taloudellista apua. Transsitanssia omituisempaa tapahtumaa saa hakea, kunnioitusta tälle taidolle siis, varsinkin jos sen osaa uskottavasti feikata.

Nämä jututhan on vain raapaisu tämän upean kulttuurin pinnasta yhden bulen näkökulmasta. Balilaisilla on taito saada ihminen todella onnelliseksi ja vihaiseksi, usein samaan aikaan. Silti tätä paikkaa ja näitä ihmisiä on pakko rakastaa, ja alkaa pohtia paluuta ennen kuin on lähtenytkään.

Vietän siis seuraavat kaksi viikkoa viimeisiä nasi gorengeja ja bintangeja nauttien ja suunnitellen suuria riippumaton pohjalla – tämä siis aina kun sade ei tee siitä uima-allasta. Elämä täällä on ollut hyvää, jatkukoon se samanlaisena vielä hetken.

Päiväni huippumallina

tiinakokki — Wed, 19 Dec 2012 18:02:00 GMT

Puhelin kilahtaa aamupalan aikaan. Sohvasurffarihengaussessioista tuttu sumatralainen tyttö kysyy voisinko auttaa. Kaverin vaatelinja on nostanut suosiotaan ja nyt sitä alettaisiin markkinoida online- yrityksen välityksellä Eurooppaan ja Australiaan. Ei vain ole varaa palkata malleja, ja sellaiselle olisi tarvetta. Sanon toki ja kadun välittömästi. Kaikki tuttavapiirissäni varmasti tuntevat yliluonnollisen kykyni juosta kameraa karkuun. No, otettakoon tämä pelkojen-voittamisen-pikakurssina.

Oletuksena oli, että seison mallinukkena, kun kaveri napsii kuvia mekoista. Ja mitä vielä. Kun saavun rannalle, vastassa on kymmenpäinen kuvausryhmä. On suunnittelijaa, tuottajaa, markkinoijaa. On saarella sopivasti juuri tällä hetkellä sohvasurffaava saksalainen puoliammattilainen valokuvaaja, joka kiertää Aasiaa polkupyörällä kahden muun kameratytön lisäksi. Kellään ei ole aiempaa kokemusta vaatemallistojen kuvaamisesta, vähiten mallilla itsellään. Mutta kaikkea pitää kokeilla.

Pukuhuoneena toimii valtaamamme pienen warungin wc, jonka seinät yltävät juuri ja juuri olkapäitteni korkeudelle. Suhteellisen pian puuhamme kiinnittävät ohikulkevien huomion ja omien kameroidemme lisäksi minusta ottaa kuvia kymmenhenkinen kiinalaisturistiryhmä. On jäänyt huippumallit haussa katsomatta, eikä ole aavistustakaan miten poseerata. Meinaa itku tulla jo ekan mekon jälkeen kun kaduttaa niin, että pitikin suostua. Norjalainen kaveri jonka piti olla toinen malli, on jossain tavoittamattomissa, eli koko projekti on minun varassani. On siis pakko ottaa pieni asennekorjaus ja antaa mennä.

Sadannen mekon jälkeen päivän tähti toteaa, että nyt tarvitaan olutta. Parin minuutin päästä rulla on täynnä kuvia elegantisti pukeutuneesta naisesta rannalla 0,6 litran olutpullo kourassa. Jo alkaa sujua! Toinenkin skandinaavi saadaan vihdoin paikalle ja oma urakkani on purkissa. Saan valita läjästä mieleisimmän mekon kuvauspalkaksi. Vietän seuraavan tunnin nojatuolissa rannalla fiinissä kotelomekossa olutta maistellen ja katsoen kuinka toiselta Tinalta sujuu homma huomattavasti mutkattomammin. To do –listalta voi nyt pyyhkiä pois mallin hommat, ja vaikka lupaan, että ei enää ikinä, niin pakkohan se on myöntää, että takana on hullunhauska päivä.

Kuvausporukan kemia on ollut niin kiistämätön, että illallisen jälkeen todetaan, että päivä on vasta alussa. Treffit Kutalla parin tunnin päähän ja bailaamaan. Ennen Kutaa hoidetaan Tinan kanssa viikon peliriippuvuus pois alta, ja läiskitään kaksoispasianssia ja toisiamme paikallisessa muutaman oluen kera. Tuttu baarihenkilökunta ihmettelee miksi ihmeessä lähteä toiselle puolelle saarta. Samaa mietitään itsekin, mutta mentävä on kun jengi odottaa. Kukaan ei ole kuitenkaan miettinyt suunnitelmaa loppuun asti. Kuta lomaviikon lauantai-iltana tarkoittaa, ettei kaduilla mahdu kävelemään, baareista puhumattakaan, koska joka paikka on täynnä paidattomia kakskymppisiä ausseja oksentamassa mihin mahtuvat. Kannattaa käydä katsomassa jos haluaa tietää miltä näyttää helvetti.

Vajaa puoli tuntia ja istutaan taksissa matkalla takaisin itäpuolelle. Kuski höpöttelee niitä näitä ja testaa indonesian taitoja, keskustelua voi hyvällä tuurilla sanoa jo melkein sujuvaksi. Kun kerrotaan tarkka osoite, kuski on hypätä tuolistaan, tottahan hän paikan tietää, kun velipoika sitä pyörittää! Eikä päästä autosta ennen kuin on saanut sen parkkiin baarin eteen. Tekin Rolaksen ystäviä, sillehän pitää nostaa malja! Taksimaksun sijaan saadaan siis ilmainen kyyti ja kuski tarjoaa kaljat kaupan päälle. Tätä voi jo kutsua hyväksi diiliksi! Pari tuntia myöhemmin kuski hoipertelee takaisin autoon. Täällä ei ole niin nuukaa montako olutta työpäivän aikana kulutetaan.

Ilta jatkuu, uusia naamoja liittyy korttipeliin toisten lähtiessä nukkumaan. Myös aikaisemmin päivällä tavatut kiinalaiset hoippuvat ohi ja haluavat ehdottomasti muutaman yhteiskuvan huippumallien kanssa. Aamuviideltä jäljellä on baarin omistajan ja itseni lisäksi australialainen merikarhu (voisi hyvin olla iskän seilauskavereita!) jonka mukaan on varmasti syntyneet kaikki stereotypiat seiloreista. Kahden rommipullon jälkeen kalatarinat alkavat olla sitä luokkaa, että naurusta ei meinaa tulla loppua. Juuri ennen auringonnousua suuntaan kotia kohti naureskellen, kun taksi ajaa ohi ja samainen merikarhu raottaa ikkunaa sen verran, että saa kerrottua, että minulla on hyvä pää. Selvä! Takuuvarmaa on ainakin, että se pää tulee olemaan kipeä seuraavana päivänä.

Normipäivä vol 2

tiinakokki — Tue, 4 Dec 2012 19:39:00 GMT

Puhelin soi. On kuuma. Kellon on siis oltava yli yhdeksän, koska aurinko pääsee paistamaan kuistille. Auttamattoman myöhässä koulusta siis. Great. Ja niin, puhelin soi vieläkin. Pitkäaikaisin surffikaveri ilmoittaa, notta hän on päättänyt palata kotiin Ranskaan. Lähtö samana iltana ja jääkaappi on tyhjennettävä. No toki. Olen tulossa.

Tuoretta leipää, juustoja, nutellaa, taateleita, papaijamangosmoothieita, pizzaa, jogurttia ja mysliä (näitä sai viimeksi Suomessa).. Kaikki uima-altaassa kelluvissa tuoleissa nautittuina. Aamupäivän saldona hirveä ähky, palaneet olkapäät ja taas yhdet hyvästit.

Kotimatkalla Vina soittaa. Työhaastattelu alkaa tunnin päästä ja kyyti on tehnyt oharit. No toki. Olen tulossa. Seuraa noin sata sydänkohtausta kun skootterin puikoissa on epätoivoinen nainen kiireessä ja kymmenen sentin koroissa. Tänään ei olla kuin puoli tuntia myöhässä. Ajoitus paranee joka kerta.

Latailen reissukuvia ja videoita muistitikulle kaverin luona kun puhelin soi. Aika noukkia Vina haastattelusta. No toki. Matkalla lempiruokapasaariin hirveässä ruuhkassa korkkarit huitovat liian läheltä keskelle katua parkkeerattua skootteria, ja pakoputkea suojaava muovinpala irtoaa. Viereisestä kojusta juoksee raivohullun näköinen ukko, joka on selkeästi odottanut tätä tapahtuvaksi jo hetken. Koska olen bule, saan syyt niskoilleni. Pitäisi maksaa huima summa jotta mopo saataisiin korjattua. Pitkällisten englanniksi ja indonesiaksi käytyjen keskustelujen päätteeksi päästään kuitenkin sopuun, että riittää kun hankin uuden, ehjän osan tilalle. Tämän muovinpalan metsästämiseen meneekin sitten muutamakin tunti. Se tulee kuitenkin lopulta maksamaan n. 15 kertaa vähemmän kuin pyydetty summa, joten vaiva kannatti.

Ruokapasaariin päästyä nälkäkuolema on jo lähellä. Asiaa ei helpota, että mättösalaatin tekemiseen kuluu tänään päälle kolme varttia. Tämän vuoren kokoisen taideteoksen tuhoamiseen menee sama aika. Kello on yhdeksän tienoilla, kotiin ei jaksaisi vielä mennä. Sanattomalla sopimuksella heitän Vinalle mopon avaimet ja hyppään kaverin kyytiin.

Ensimmäisessä baarissa muovinpalan metsästämisen aiheuttamaan turhautumista hoidetaan kahden euron mojitoilla, toisessa pelataan juomapelejä kiwijengin kanssa sinisillä, vihreillä ja keltaisilla juomilla, kolmannessa minulle luetaan tulevaisuus korteista (käyn läpi 7 tosirakkautta ennen kuin päädyn naimisiin naisen kanssa, jonka kanssa hankimme 9 lasta. Uskaltaisin kyseenalaistaa ennustajan ammattitaidon.) Yö päätyy kreisibailaamiseen tungokseen asti täydessä homobaarissa, jossa esiintyvä drag queen ei selvästi ollut huomannut, että halloween meni jo. Zombie-asu, tahallinen tai tahaton, oli vaikuttava!

Kukko alkaa kiekua seinän takana juuri ennen kuin silmät painuvat kiinni. Sade rummuttaa kattoa ja viimeisenä ajatuksena ennen unta päässä soi Jack Johnsonin Banana Pancakes: Cant you see that it’s just raining, ain’t no need to go outside.

Elämäni Jamesbondina

tiinakokki — Fri, 23 Nov 2012 23:23:00 GMT

Tie on puolentoista kaistan levyinen ja täynnä monttuja ja kookkaita irtokiviä. Se kiemurtelee kuin käärme umpisolmun tuntuisesta mutkasta toiseen. Yhtäkkiä kurvin takaa aukeaa merimaisema - ja tie katoaa. Alamäki kulkee 45 asteen kulmassa, vasemmalla on vastassa kallioseinämä, ja oikealla, kyllä, heti tienreunan loputtua aukeaa kuilu, jonka pohjaa en kuskin paikaltani näe. Laskeutumisen aikana tulee selväksi, että mopon jarrut eivät ole skarpimmasta päästä. Takajarru pohjassa ei juurikaan hidasta vauhtia. Mikäs sen mukavampaa siis kuin painaa pystysuoraa alamäkeä kilometrin verran etujarrun varassa. Alhana sydän hakkaa kahtasataa ja käsistä on kadonnut tunto. Mutta hitot niistä, me ollaan vielä elossa!

Tavallinen sunnuntai. Päivä vietetään uudella valkohiekkaisella rannalla joka tuli löydettyä puolivahingossa. Lainaan kaverilta bodyboardin ja hyppään veteen tarkoituksena ratsastaa muutama aalto ja makoilla meressä ”viileästä” (+30c) vedestä nauttien. Ennen kuin huomaankaan virtaus on kuitenkin kuljettanut vaarallisen kauas ulapalle. Rento aaltojahti muuttuu minuuteissa suhteellisen rankaksi taisteluksi päästä takaisin rantaan. Kolmen vartin päästä huuhtoudun koralleille noin kilometrin päässä lähtöpisteestä. Vaikka kintut on naarmuilla ja jokainen lihas tulessa, olen vain iloinen, että olen vielä Balilla enkä Australiassa. Se kun olisi ollut seuraava pysäkki ulapan takana.

Matkalla rannalta auringonlaskulokaatioon seison risteyksessä, kun kuorma-auto puskee takaa kylkeen ja kaataa suorilta moponi ylösalaisin ojaan. Ehdin reagoida tapahtuneeseen nousemalla seisomaan kun jo viisi käsiparia nostaa pyörää, Vinaa ja tavaroitamme ojasta. Alle minuutissa skootteri on takaisin tiellä ja alkaa armoton tööttäyskuoro takana tulevilta, luultavasti samoilta tyypeiltä, jotka juuri auttoivat meidät ylös. Ei auta muu kuin painaa kaasu pohjaan ja jatkaa matkaa. Parin minuutin ajon jälkeen alkaa hysteerinen naurukuoro: Mitä just tapahtui? Pieni pysähdys tarkistamaan saatiinko tuhoa aikaan. Ei, edes tuorepuristetut take away mehut eivät ottaneet osumaa. Kuskin itsevarmuus tosin sitäkin enemmän.

Papusäkki on sopivan muhkea. Edessä aukeaa uima-allas jyrkänteen reunalla, joka laskeutuu mereen. Kuskinvaihto tarkoittaa, että minäkin saan nauttia kylmän oluen, ja mikä parasta, saaren ehdottomasti paras Dj tuuttaa ulos chillaxhousea sopivalla bassolla selän takana. Aurinko laskee mereen nenän edessä kun tarjoilija kantaa pöytään crema catalanaa ja suklaakakkua. Maisema saa unohtamaan kaikki päivän vaaratilanteet ja täydellisempää rentoutumisen tilaa saa hakea. Bassot kaikuvat pitkälle iltaan ja kotimatka sujuu huomattavasti vähemmällä paniikilla ylämäkeen.

Tämä on minun käsitykseni tasapainoisesta elämästä.

Normipäivä

tiinakokki — Wed, 14 Nov 2012 00:17:00 GMT

Helvetillinen meteli. Kello näyttää kuutta. Etupihan suihkulähteen lorina peittyy sateen rummutuksen alle. Kattoon hakkaava sade saa välikatolla hengailevat kissat (tai luultavammin suhteellisen kookkaat rotat, mutta ylläpidän mieluummin mielikuvaa kissoista) tanssimaan ja raapimaan kattoa. Se puolestaan saa Vinan kirpunkokoisen koiran hulluksi, ja räksytys on taukoamatonta. Naapurin lähtevät töihin ja parin minuutin välein pahvinohuiden seinien takana starttaa mopo tai moottoripyörä. Kaiken keskellä hedelmäkojun mummo asettelee jumallahjuksia ovien eteen ja alttareille hyräillen rukouslauluja samalla kun aurinko yrittää nousta kuivaamaan maisemaa pilvien takaa.

Alkava sadekausi on viilentänyt aamun, asteita ei ole enää kuin 25c. Samalla se lämmittää kaivovettä, joten suihku on ainakin 15asteinen. Se ei kuitenkaan poista hengityksensalpauselementtiä joka aamuisesta peseytymishetkestä. Aamupalamangon kuorimiseen menee oma aikansa samalla kun retkikeitin kuulostaa siltä kuin se räjähtäisi pian aamukahviveden kiehuessa. Indonesialainen (pika)kahvi ei sula veteen vaan tarkoittaa erittäin hienoksi jauhettuja kahvipapuja. Pitää siis odottaa, että purut laskeutuvat pohjalle ennen kuin herkun voi nauttia. Hyvää se on silti, ja hemmetin vahvaa.

Suihkussa käynti osoittautuu ajanhukaksi, kun skootterin saa parkkiin koululle joka ikinen tuuma ihosta on läpimärkä sadetakista huolimatta. Neljä seuraavaa tuntia menee kirotessa kun ei tullut otettua vaihtovaatteita mukaan. Aurinko puskee pilvien läpi pikkuhiljaa ja höyrystää kaiken, kosteusprosentti on lähempänä sataa. Luokkien ilmastoinnin toimivat milloin haluavat. Luentojen sijaan keskityn tuijottamaan edessä istuvan saksalaisen takaraivoa käyttäen kaiken tahdonvoiman hereillä pysymiseen. Kaikilla se ei onnistu, nurkasta kuuluu hento kuorsaus. Tauolla juon lisää kahvia ja heitän läppää kolmella kielellä koulukavereiden kanssa. Välitunti osoittautui taas informatiivisimmaksi osaksi päivää.

Legianin rannalla pojat heittää yläfemmat: hän on täällä taas. Malibu kainaloon ja aalloille. Ei todellakaan saaren parhaille, mutta ikialoittelevalle surffarille sopiville. Pari tuntia epätoivoista räpiköimistä, kuperkeikkoja, hiekkaa joka paikassa ja pää täynnä merivettä, kunnes luovutan, hyppään takaisin mopon selkään ja suuntaan länsipuolen parhaaseen ruokapasaariin hoitamaan särkynyttä egoa jättisalaatilla ja tuoreella hedelmäsmoothiella.

Sanurin hotelleissa on melkein jokaisessa vaihtokaupalla toimiva kirjasto. Tänään löytyy aarre, Bill Brysonia. Ennen auringonlaskua riippumatto rannalla on ehtinyt keinua tuhansia kertoja ja kirjasta on ahmittu melkein puolet, kun Vina hakee mukaansa leikkimään rich bitchejä. Traditioksi muodostunut sushipäivä johtaa käsistä lähteneeseen mässäilyyn ja armottomaan ähkyyn saaren parhaassa japanilaisessa ravintolassa.

Paikallisessa baarissani on muodostunut tavaksi pitää joka keskiviikko sohvasurffaritapaaminen. Tutustumista ja yleistä chillausta oluiden kanssa hernesäkeillä on tänään tiedossa miltei 30 osallistujan kanssa. Paikalla on pitkäaikaisia balinasujia, reppureissareita ja indonesialaisia jokaiselta saarelta. Jokailtainen livebändi yllättää ja heittää kehiin uusia svengaavia biisejä, ja vuorokauden vaihduttua jengi jammaa missä mahtuu: papusäkeillä, pöydillä, kadulla. Yhden pintaan on pakko luovuttaa ja 30 halin ja poskisuudelman jälkeen suunnata kotiin. Huomenna, torstaina, alkaa viikonloppuvapaat, ja vain taivas on rajana tekemisen, tai tekemättömyyden suhteen.

Paratiisin torakat

tiinakokki — Sat, 3 Nov 2012 20:53:00 GMT

Nyt kun on selvitty taas yhdestä trooppisesta kuumeesta, on hyvä hetki puhua pistävistä, purevista, raapivista, matelevista ja muuten vaan karmivista eläinkunnan ystävistämme.

Kun kuume ei ensimmäisellä kerralla ottanut laskeakseen ensimmäinen kysymys oli onko sinua pistänyt hyttynen. Käsi pystyyn kuka on viettänyt aikaa tropiikissa juuri ennen sadekauden alkua ilman yhtään hyttysenpistoa. Seuraava kysymys, oliko hyttynen mustavalkoraitainen. No kukapa tähän nyt ei vastausta tietäisi. Näin oltaisiin todettu dengue ilman kummempia testejä. Valitettavasti en vain ollut dokumentoinut tarpeeksi tarkasti piston ajankohtaa ja ötökän väriä.

Hyttynen on maailman vaarallisin eläin. Se tappaa miljoonia vuodessa. Oma verityyppini ei näitä iniseviä paholaisia onneksi puoleensa vedä, joten olen päässyt suhteellisen vähällä vaikka en koskaan muista hyttysmyrkkyä käyttääkään. Eräänä päivänä käydyn väittelyn päätteeksi piti kuitenkin tehdä empiirinen tutkimus, kun kaveri väitti kiven kovaa, että valkosipuli veressä houkuttelee inisijöitä puoleensa. Valkosipulihan nimenomaan pitää poissa verta imevät vampyyritkin, eli ei ole mitään logiikkaa, että se kutsuisi puoleensa moskiittoja. Valkosipulikeiton, -leipien ja noin sadan hyttysenpureman jälkeen oli pakko todeta, että naisen logiikka ei toiminut tässä tapauksessa. Parin päivän päästä olinkin jo kohmelokuumeessa.

Maailman pienimpien hyttysten tasapainona tulevat hervottoman kokoiset ampiaiset ja muut pistävät pörriäiset, joiden pistot näkyvät viikkojenkin jälkeen hemmetin kipeinä valtavina patteina ihossa. Jokainen muurahaislaji tuntuu olevan murhanhimoista kusiaissukua, eikä ole mitään niin mukavaa kuin yksi näistä kaiffareista paidan sisällä keskellä luentoa. Gileiltä tuotiin mukana bedbugeja a.k.a lutikoita. Lovinassa guesthousen pitäjä vakuutti, ettei moisia hänen talostaan löydy, mutta unohti mainita, että kylpyhuoneeseen oli majoittautunut naurettavan suuri hämähäkki perheineen. Torakoista ja niiden kanssa käydyistä valtataisteluista voisin kirjoittaa kokonaisen kirjan. En ole vielä koskaan tuntenut näin puhdasta vihaa mitään elämänmuotoa kohtaan, ja normaalisti rauhallisen Kokin sisältä kuoriutuu murhanhimoinen ja erittäin väkivaltainen rambo joka kerta kun yksi näistä maailman turhimmista kuoriaisista yrittää tunkeutua linnaani kummittelemaan. Ongelma olisi helpommin käsiteltävissä jos vastassa ei olisi selvästi steroideja käyttävä ötökkälaji, suurin kaapista kaivettu yksilö oli päälle kymmensenttinen.

Saarella kun on, on saanut tutustua myös moneen kaveriin joita ei suomalaisesta järvimaisemasta pääse bongailemaan. Rantakivikossa kannattaa katsoa mihin istuu: itse onnistuin valitsemaan paikkani parikymmensenttisen taskuravun vierestä ja sydänkohtaus oli lähellä kun vihaiset sakset alkoivat lähestyä jalkoja. Pohjoisen koralleilla snorklaillessa silmäkulmassa näkyi liikettä, jonka ensin tulkitsin omaksi lasien vääristämäksi kädekseni. Kiemurteleva kaveri ei kuitenkaan kadonnut näköpiiristä vaikka käsi katosi, ja tuli otettua pikakurssi vetten päällä juoksemisesta kun tajusin hengailevani aalloilla merikäärmeen kanssa. Kaikki meri- ja rantakäärmeet ovat myrkyllisiä, ja vasta hetki sitten kuulin luokkakaverin kertovan kuinka hänen paikallinen panikoitunut kaverinsa oli imenyt hullun lailla hänen jalkaansa ilmestynyttä haavaa sen varalta, että käärme oli sen aiheuttanut. Niiden myrkyn kanssa ei pelleillä, jos ei hoitoon pääse äkkiä, se on menoa. Nämä matelevat kaverit yleensä uiskentelevat laumana, eli jos vastaan ui pari metriä paksu ja useita metrejä pitkä kiemurteleva käärmelauma, kannattaa vaihtaa suuntaa suhteellisen nopeasti.

Merenpohjasta löytyy myös uskomattoman ärsyttävä merisiili, jonka ontot piikit tunkeutuvat syvälle lihakseen jos onnistut siihen kinttusi iskemään. Paikallisten hoitomenetelmä siilin piikeille on hakata niitä kookospähkinällä kunnes ne murenevat ja tulevat ulos. Tämä toimii varmasti myös erittäin tehokkaana kidutuskeinona. (Se on Luna sama ötökkä, jonka kuori sulla on ikkunalaudalla!)

Myös kuivalla maalla viihtyvät matelijat ovat tulleet tutuiksi. Vinan työpaikan vieressä, ei kovin kaukana omasta kodista, on suuri joutomaa, joka kuhisee sammakoita. Ne taas puolestaan vetävät puoleensa käärmeitä, eikä ole kovin kauaa kun neiti henkilöstöpäällikkö vietti työpäivänsä metsästäen kuningaskobraa toimistossaan. Hotellityöntekijän toimenkuva eroaa hieman Suomen vastaavasta! Samoilla huudeilla hengailee myös myrkytön ja suhteellisen vaaraton käärmelaji, mutta se, että nämä kaverit kasvavat vähintään parimetrisiksi ja reiden paksuisiksi ei tee niistä yhtään parempia naapureita. Gekkojen kutsuhuudot ovat jokailtainen tuutulaulu, ja oman kotiliskon kanssa ollaan tultu hyvin toimeen, kun vaan osataan pysyä omilla reviireillämme. Se pitää hämähäkit poissa ja minä en liikuttele peilejä tai tauluja liikaa.

Ja lepakot. Kantakahvilassani roikkuu lemmikkilepakko jonka siipien väli on jotain metrin luokkaa. Ensimmäisen kerran kun nuo siivet rävähtivät auki korvan vieressä oli pienimuotoinen hepuli lähellä, mutta sittemmin, kun ollaan tutustuttu paremmin, ollaan opittu tulemaan oikein hyvin toimeen. Kaverille käydään välillä syöttämässä banaaneja ja tomaatteja, ja muuten se vaan roikkuu puussa ja raapii suhteellisen kookkaita pallejaan päivästä toiseen. Rankka elämä lepakkomiehellä. Sen pienemmät sukulaiset ovatkin sitten tuplasti ärsyttävämpiä. Iltalenkillä rantaraitilla voi olla varma, että juokseminen on tehokasta, kun kimpussa on viisi siivekästä rottaa. Vaalea tukka ilmeisesti houkuttelee hyökkäämään. Taas yksi syy miksi en tykkää olla blondi.

Ja tässä luonnollisesti vain murto-osa olioista, jotka voidaan laittaa luokkaan ”en-tule-ikävöimään” kun taas istun bussipysäkillä kolmenkympin pakkasessa ja haikailen auringonpaisteeseen. Sadekausi kun iskee päälle täydellä voimalla voi olla varma, että näiden kavereiden määrä vain tuplaantuu ja tässä tapauksessa the more is not the merrier. Hermoromahdusta odotellessa! Ja ei, edellinenkään kuume ei ollut dengue. Sormet ristiin, ettei seuraavatkaan minua pistävät hyttyset ole mustavalkoraitaisia!

Länkkärirahoja ja reinkarnaatioita.

tiinakokki — Mon, 15 Oct 2012 20:09:00 GMT

Joskus ei-ihan-niin-kauan-sitten koko Indonesia oli vielä hinduvaltio. Sitten tuli islam ja otti vallan, ja nykyään tässä käsittämättömän suuressa valtiossa Bali on ainoa saari, jonka pääuskonto on hinduismi. Uskonto näkyy joka paikassa ja kokoajan ja koko saarella on kovin vaikea löytää paikkaa jossa ei olisi alttareita tai jumallahjuksia, seremonioita tai mahdollisuutta tulla siunatuksi. Uskonnon perässä muuttaa Balille muualta Indonesiasta tuhansia ihmisiä vuosittain, ja se kiehtoo myös kovin meitä valkoisia apinoita, joille uskonto tarkoittaa yökarkailua rippileiriltä ja kirkossa käyntiä kun joku menee naimisiin.

Moni Indonesialainen on omaksunut valitettavasti myös toisen uskonnon: turismin. Myös sen tuomien työmahdollisuuksien perässä muutetaan tälle jumalten saarelle, ja yritetään kyniä rahat länkkäreiltä keinolla millä hyvänsä. Usein ei voi muuta kuin nostaa hattua mitä omaperäisimmille bisnesideoille, joita eivät turhat lainsäädännöt rajoita. Kuinka moni reppureissaaja nyt voisikaan sanoa ei, kun heille suoramarkkinoidaan verovapaita sohvia?

Elämä tasapainotellaan siis näiden kahden uskonnon välillä. Hindulaiskalenteri määrää henkisen aikataulun kun taas high ja low seasonit määräävät maallisen mammonan vuodenajat. Nämä kaksi ovat jo jonkin aikaa eläneet suhteellisen julmassa viha-rakkaussuhteessa. Uskonnolla ja erilaisilla kulttuuritapahtumilla halutaan tehdä rahaa, ja joka ilta ympäri saarta kilkattaa paikallinen seremoniamusiikki, kun traditionaaliset tanssijat viihdyttävät asiakkaita ravintoloissa ja baareissa. Tällaiset tavat halutaan myös siirtää seuraaville sukupolville paikallisten keskuudessa, mutta usein paikallisilla ei ole asiaa länkkäriravintoloihin tai tapahtumiin; sinne minne turisti menee ilmaiseksi, joutuu indonesialainen maksamaan sisään, tai hinnat ovat muuten naurettavan kalliit peruspaikallisen budjetille. Traditioiden sijaan turistialueiden lapset oppivat länsimaalaisten tavoille. Esimerkiksi hip hopin yleistyessä alkoi olla yleinen näky pojilla roikottaa tavallista alempana ikivanhan balilaisasun sarongia, eli alaosana käytettävää kangasta. Lökäpöksyily onnistuu siis hameessakin!

Hinduismiin kuuluu vahvasti käsitys siitä, että kaikella on sielu, ja kaikkea, niin ihmisiä, maata kuin eläimiäkin tulee kohdella kunnioittavasti. Samalla kun pyhää saarta halutaan suojella, se hukkuu roskaan jonka massaturismi tuo tullessaan. Samat kyläpäälliköt, jotka toimittavat pyhiä seremonioita rukoillakseen onnea riisisadoille myyvät maata suurille kansainvälisille sijoittajille, jotka raivaavat pellot ja rakentavat niille uusia turistikyliä. Kotini vieressä sijaitseva luonnonsuojelualueeksi julistettu mangrovemetsä on viimeisin kiistan aihe, kun julkisuuteen vuoti tieto, että se on myyty kansainväliselle sijoitusyhtiölle ”turismin kehityksen kohteeksi”. On siis hyvin mahdollista, että korallien säilymisen ja tsunamien estämisen kannalta elintärkeä metsä tullaan tuhoamaan lomakylän tieltä heti, kun pöly on laskeutunut protestien jäljiltä.

Nuoremman väestön pikkuhiljaa adoptoidessa länsimaalaisia tapoja, kulkevat vanhat uskomukset ja tavat tiukasti mukana erityisesti vanhan kansan elämässä. Esimerkiksi hindujen usko uudelleensyntymiseen on aikojen saatossa synnyttänyt omanlaisensa tavat hinnoittelulle ja tinkimiselle. Koska kaikki tehty hyvä on bonusta seuraavassa elämässä, on myös palveluksen hintaa vaikea määritellä. Jos tarvitset kyydin naapurilta, apua rikkinäisen sängyn tai muuttokuorman kanssa, joudut itse nimeämään hinnan ja toivomaan, että se on tarpeeksi eikä liikaa, koska kukaan ei juokse perääsi pyytämään rahaa. Ei vaikka unohtaisit maksaa. Kun taas palveluntarjoaja on vieras, tinkimistanssiin pitää aina varata aikaa vaikka se ei toivottua tulosta tuottaisikaan. On kuitenkin tärkeää jaksaa jankata, koska länkkärit, jotka tyytyvät ensimmäiseen annettuun hintaan mukisematta, tuottavat vain harmia paikallisille ja pienen budjetin matkaajille. Yritäpä löytää normaalihintainen taksi yöaikaan saaren lounaispuolelta, kun kuskit tietävät, että seuraava kohdalle osuva länkkäri voi hyvinkin olla neljäkin kertaa tuottoisampi asiakas kuin sinä, joka taistelet viimeisestäkin pennistä. Ja kuvittele sama ongelma paikalliselle, jolle se pennikin oikeasti on suuri summa.

Balin uusi sukupolvi on myös avannut silmänsä turismin ja ikivanhan kulttuurin säilyttämisen ristiriidoille, ja alkanut protestin saarensa suojelemiseksi. Siinä missä paikallisella yliopistolla meillekin opetetaan päivittäin, että saada paikalle lisää turisteja on ainoa tavoite Balin elinkeinojen säilyttämiseksi, nuoret ovat alkaneet levittämään ymmärrystä suurien kansainvälisten sijoittajien vaikutuksesta Balin infrastruktuuriin ja kapinoimaan pelkästään turistien käyttöön suunniteltavia palveluita vastaan. Tämäkin on osa länsimaalaistumista, sillä balilaisille protestit, varsinkin äänekkäät ja näkyvät, ovat hyvin vieras asia. On kuitenkin todella tärkeää, että ääntä pidetään, sillä tässä paikassa on jotain taianomaista joka pitää otteessaan, ja vaikka olenkin yksi länkkäreistä, nauttisin mielelläni siitä oikeasta paikallisesta kulttuurista vastaisuudessakin!

Kaurapuuroa chilillä, kiitos.

tiinakokki — Tue, 9 Oct 2012 00:29:00 GMT

Ensimmäinen päivä paratiisissa. Takana reilu 30 tuntia matkustamista, kaksi unetonta vuorokautta, ja monta karmivaa lentokoneateriaa. Hostellin asukkaat neuvovat tien lähimpään warungiin josta zombi saa illallisen ennen totaalista koomaa. Ravintolanpitäjä vetää vaimoineen sikeitä warungin nurkassa, eikä luonnollisesti puhu sanaakaan englantia herättyään. Tilaan ensimmäisen asian seinätaulusta ja istun pöytään. Minuuteissa koko pöytä on täyttynyt paikallisesta perheestä joilla kaikilla on paljon balinkielistä asiaa minulle. Sitten tulee ruoka. Harmittoman näköinen keko riisiä ja vihanneksia paistetulla kananmunalla päällystettynä. Ensimmäisellä lusikalla pukkaa hillitön naamahiki, toisella lähtee makuaisti, kolmas pistää itkemään. Olen muuttunut yhden ihmisen komediashow’ksi paikallisille, ja urhea taisteluni viimeiseen riisinjyvään ansaitsee aplodit illallisseuraltani. Palaan hostelliin puolet aisteista menettäneenä vieläkin itkien, ja ennen unta mietin mihin helvettiin sitä olen taas itseni pistänyt.

Paikallinen ruoka. Siihen on ollut tottuminen. Riisi aamupalaksi alkaa kypsyttämään parin viikon jälkeen. Onneksi sen voi voi vaihtaa välillä kevyempään vaihtoehtoon, kuten nuudeleihin. Chiliä käytetään joka paikassa, usein enemmän kuin riisiä, siinä keitetään ja uitetaan kaikki kasvikset ja lihat, sillä kuorrutetaan leivokset, hedelmät ja munakkaat. Harmittomimmankin näköinen ruoka on yleensä tottumattomalle polttavan tulista, ja jos paikallinen toteaa, notta ruoka on tujua, tietää siitä pysyä kaukana, koska silloin puhutaan jo ihan uusista polttavuuden tasoista. Ensimmäinen asia jonka opin sanomaan bahasaksi oli ei-tulista kiitos, mutta luonnollisesti mokasin ääntämisen ja kahden ensimmäisen viikon aikana pyysin aina lisää chiliä. Kunnon bootcamp paikalliseen ruokakulttuuriin.

Ja jos ruoka ei ole tulista, se on makeaa. Paikallisen saten eli lihavartaiden kanssa tarjottava pähkinäkastike on kaikessa yksinkertaisuudessaan uskomattoman koukuttavaa. Tuoreita hedelmiä on tarjolla joka paikassa, kuin myös niistä puristettuja mehuja ja smoothieita. Paikalliset ovat hulluina hyytelöön ja jellyä sotketaan joka jälkiruokaan, välillä ruokaankin. Ja kakkuja. Bali on kakkuparatiisi, joka paikka pursuaa erimakuisia ja –näköisiä herkkuja. Ja kun puolikkaan kakun saa parilla eurolla voi vain olla kiitollinen, että muut aktiviteetit, kuten surffaaminen, vaativat sen verran fyysisiä ponnisteluja, että säännöllinen sokerihumala ei ainakaan vielä näy vyötäröllä.

Länsimaista ruokaa on tietysti tarjolla varsinkin turistikeskittymissä, mutta kuka nyt Aasiaan tulee pastaa syömään? Välillä on tosin vaikeaa löytää mitään yhtä taivaallista kuin kunnon englantilainen aamupala myöhään venyneen yön jälkeen, kun pari viikkoa on mennyt riisilinjalla. Bali on ruokataivas siinä mielessä, että melko lailla kaikkea on tarjolla länsimaihin verrattuna todella halvalla. Kyseinen saari on tosin Aasian hinnoissa kallis, mutta kun tänne lentää suoraan Suomesta ilman vertailukohteita, ei voi elintason kalleutta valitella. Toki Kutalla voi syödä hifistely nasi korengia jopa 30 eurolla, mutta samainen traditionaalinen riisiruoka maksaa lähiwarungissani 50 senttiä. Kolmen aterian illallisen juomineen saa reilusti alle kympillä, ja vaikka rupioissa sadan tonnin illallinen tuntuu hirveältä tuhlaamiselta, ei Suomessa taideta syödä kynttiläillallisia samalla hinnalla monessakaan paikassa. Keskimäärin sijoitan ateriaan juomineen alle euron, mutta jos satun oikein tuhlaavalle päälle, saatan sijoittaa ravintola-annokseen jopa neljä euroa.

Myös käyttäytymiskulttuuri ravintoloissa eroaa suhteellisen reilusti länsimaalaisista tottumuksista. Kun kolme kaveria kaikki haluttiin syödä eri paikoissa, haettiin kahdesta myös take away ruokaa tarjoavasta paikasta safkat mukaan ja asetuttiin siihen kolmanteen syömään, jossa oli paras ilmanvaihto. Ravintolanpitäjä tarjosi lautaset, ruokailuvälineet ja soossit mukana tuoduille paketeille kun juomat tilattiin kuitenkin heiltä. Yleensä omat juomat voi tuoda mukanaan. Varsinkin rantabaareissa tätä käytäntöä näkee usein toteutettavan.

Warungien, eli ruokakojujen tai pienten ravintoloiden lisäksi aterian voi metsästää baksosta, eli pyörillä kulkevasta minikeittiöstä, josta aterian saa usein naurettavan halvalla. Usein tämä vaihtoehto etsii sinut käsiinsä, ruokakärryjä työnteleviä omatoimikokkeja näkee joka paikassa. Baksonpitäjä ilmoittaa tulostaan kelloa kilkuttamalla, ja usein tämä ääni on kovin tervetullut kotiovella kun pikunuudelit tulee korvista ulos, mutta uloskaan ei jaksa enää lähteä. Oma ehdoton baksotaivaani on Sanurin yöbasaari, jossa auringonlaskun jälkeen voi käydä vetämässä överiähkyn älyttömän halpaan hintaan. Homma toimii niin, että paikalle saavuttuasi valloitat tuolin jonkun kojun edestä ja haalit isompia tai pienempiä aterioita eteesi ympäröivistä ravintolakojuista. Tuoreita hedelmiä yhtäältä, kanasateeta ja höyrytettyä riisiä bambunlehdessä toisaalta, ja dumblingeja ja katkarapukakkuja kolmannesta paikasta. Kun olet saanut mässäilyt loppuun voit alkaa arpomaan mistä kojusta mitäkin tuli tilattua, sillä kaikki maksetaan jälkikäteen. Jos on numerot bahasaksi hallussa, välttyy ylimääräisiltä länkkärikuluilta.

Ja kiitos Marika vinkistä: kaikki parhaat mätöt olen saanut eteeni nimenomaan niistä muovituolipaikoista. Niissä myös tsänssit tulla kynityksi tai vatsatautiseksi ovat suhteellisen matalat, ja aidoimmat hymyt tulevat yleensä näiden vähintäänkin nuhjuisten paikkojen pitäjiltä. Sydäntälämmittävin ”ravintola-alan yrittäjä” on täällä kuitenkin liikennekaaoksen keskellä ajeleva paikallinen jäätelöauto, eli mopon nokassa roikkuva soiva torvi ja tarakalle viritetty kylmälaukku. Neljänkymmenen asteen paahteessa ei voi muuta kuin nostaa hattua näille sitkeille kavereille, kun jäätelösi on oikeasti jäässä sen ostaessasi.

Photos: Bali life

tiinakokki — Tue, 2 Oct 2012 15:13:00 GMT

Ajantajuttomuus ja sen sietämätön ihanuus

tiinakokki — Mon, 24 Sep 2012 17:50:00 GMT

Puhutaanpa hetki balilaisesta ajantajusta. Sitä ei ole. Asiat tapahtuvat kun niiden kuuluu tapahtua, tai ainakin pari tuntia myöhässä. Bussia, joka kulkee kolme kertaa tunnissa saa välillä odottaa kolme tuntia (kuskeilla oli hyvä korttipeli kesken), ja vene, joka lähtee yhdeltätoista, irrotetaan laiturista (mikäli sellainen sattuu satamassa olemaan) joskus yhden jälkeen, kun kapteeni on hoitanut pois alta keskipäivän nokosensa. Sähköt, jotka piti kytkeä takaisin päälle pari tuntia sitten, tulevat ylihuomenna, ja kuudelta alkavat illallisjuhlat tarkoittaa, että kuuden pintaan aloitetaan puuttuvien raaka-aineiden ostaminen. Ja yleisesti joka paikasta ollaan myöhässä, koska ruuhka. Tai eksyminen. Vina meni työhaastatteluun puolitoista tuntia myöhässä koska navigaattorilla a.k.a allekirjoittaneella oli vähän tie hukassa, eikä asian kanssa ollut pienintäkään ongelmaa.

Eli toisaalta. Matkalla uuvuttavalle bussinodotussessiolle vierestä yleensä huristaa bemo eli vanha avo-ovinen volkkaripaku, joka vie sinut minne haluat yleensä halvemmalla kuin päälinjoilla pysyttelevät bussit. Laivaa odotellessa voi killua meressä tai istua rantabaarissa, sähkölasku pysyy sopivan pienenä kun ei voi vahingossa taas unohtaa ilmastointia päälle, ja illalliskekkerit toimivat yleensä ilmaisena kokkauskurssina.

Paikallinen elämänrytmi vetää imuunsa vaikka länsimainen täsmällisyyteen tottunut ylikuormittunut aivo yrittääkin välillä vastaan taistella. Kaiken oppimansa voi helposti heittää päälaelleen yhden päivän aikana paikallisten seurassa. Vastaan tulee paljon hetkiä jolloin kuvittelee nähneensä kaiken. Kunnes sitten kääntää päänsä ja törmää seuraavaan vieläkin absurdimpaan asiaan. Mielenkiintoisia hetkiä kokee myös yrittäessään selittää paikalliselle minkä takia jokin asia tuntuu oudolta. Ai mitä, eikö teillä päin jaeta essoja henkilökunnalle ennen työvuoroa baarissa? Tai ruiskuteta kananmuniin väriainetta, jotta saadaan neonvärisiä, pimeässä loistavia tipuja? Samalla siihen kaikkeen alkaa tottua. Turtua. Joka paikka on niin täynnä yksityiskohtia, että niitä kaikkia on mahdotonta huomata, on vain pakko keskittyä siihen kuuluisaan suureen kuvaan.

Eniten rakastan täällä elämisen ennustamattomuutta. Kun vaan uskaltaa lähteä, löytää itsensä tilanteista joita ei todellakaan olisi osannut kuvitella aiemmin. Kuten taksista matkalla ex tempore- illalliskutsuille toiselle puolelle saarta siinä uskossa, että vastassa on japanialaisten sohvasurffareiden järkkäämä sushi-ilta. Kunnes tajuaa istuvansa ringissä tsunamin jälkituhoja karkuun muuttaneiden, seitsemääkymppiä lähentelevien pappojen kanssa traditionaalista japanilaista illallista syöden ja pillitetra-sakea juoden japanilaisen vokaaliteknon huutaessa toisessa tv:ssä samalla kun toisessa toosassa pyörii video tsunamin tuhoista. Upeat teknopapat muuten jatkoivat vielä aamuyöstä karaokeklubille kun nuorilta loppui virta. Kotiin ei kuitenkaan saanut lähteä ennen kuin olin antanut nimmarit Tove Janssonin ja Astrid Lingrenin puolesta, samoilta huudeilta kun olen.

Toistaiseksi vielä joka päivä, sama se kuinka helvetillisesti se on alkanut, on päätynyt hymyyn ja yksinkertaisuudessaan maailman kauneimpaan lauseeseen: I love my life. Balilla vaan on se vaikutus ihmisiin.

Painajainen nimeltään balilainen liikenne

tiinakokki — Mon, 10 Sep 2012 18:57:00 GMT

Ennen paikalle saapumista olin lukenut balilaisesta liikenteestä tarinoita, joita arvelin reilusti väritetyiksi versioiksi totuudesta. Hurjaa meininkiä, joo, mutta niinhän se on muuallakin. Meni vuorokausi todeta, että olen keskellä vasemmanpuolista liikennehelvettiä eikä yksikään tarina tuntunut enää tarpeeksi todelta. (Joskus hallittu) kaaos on lievä kuvaus paikallisesta ajokulttuurista. Kuin myös hiljainen paniikki jota läpikäyn joka päivä kun toivon, ettei tänään olisi vielä se hetki kun kaikki yhdeksän henkeä on käytetty.

Monella paikallisella ei ole varaa ostaa autoa, tai siihen tarvittavaa ajokorttia. Joten skoottereiden suosio on kiistaton. Niillä aletaan huristella jossain viiden ja kymmenen ikävuoden välillä. Balilla on rajoitettu matkustajien määrää, joten täällä ei näe koko sukua saman skootterin selässä. Maksimi on vanhemmat ja kolme lasta. Muutot hoituvat näppärästi mopolla, esimerkiksi jääkaappi on ilmeisen helppo kuljettaa pakkarilla. Kypärät ovat mallia aivasta-niin-se-putoaa-päästä, ja niitä käytetään vilkkaimmilla paikoilla kun ei haluta poliisiin kanssa vaikeuksiin.

Tiekartan suunnittelijat ovat luultavasti leikkineet värikynillä tukevassa arakhumalassa Denpasarin katuverkostoa suunnitellessaan; navigointi ilman GPSsää on melko mahdotonta. Yksisuuntainen rantamotari vaihtuu kilometrin matkan ajaksi vastakkaiseen suuntaan kulkevaksi yksisuuntaiseksi pakottaen tekemään n. 4km lenkin kaupungin kapeilla kujilla takaisin motarille päästäkseen. Koko kaupunki on muodostunut yksisuuntaisista kaduista, joita ei kuitenkaan merkitä mitenkään. On siis täysin ok ajaa kahteen suuntaan, tai tehdä uukkari yksisuuntaisella. Myös liikenneympyrää voi kiertää kahteen suuntaan. Jarruttaa kannattaa usein vasta metriä ennen kun pitää olla jo pysähtynyt. Sitten ihmetellään kun ruuhkissa joutuu seisomaan parhaassa tapauksessa tunteja. Vartin matka aamulla kestää noin kolme tuntia iltapäivällä jos käyttää autoa. Nopeusrajoituksia siis harvoin rikotaan, se ei vain yksinkertaisesti ole mahdollista.

Kaksikaistaiselle tielle mahtuu vierekkäin ajamaan ainakin kaksi autoa ja kolme skootteria. Mitä keskemmälle pääset, sitä parempi, vasemmalla kaistalla on aina eniten reikiä kadussa, parhaimmassa tapauksessa koloja johon voi helposti upota kokonainen skootteri. Keskellä tietä saattaa kasvaa puu tai maata koira. Myös vuohia, jalankulkijoita, baksoja eli työnneltäviä ravintoloita, aasirattaita ja jalan kulkevia roskankuljetuskärryjä pitää väistellä. Liikennemerkeissä on pääkalloja. Ohittaa saa mistä vaan, vaikka korotetun jalkakäytävän kautta jos sinne pääsee kapuamaan. Vilkkuja käyttävät päivällä vain länsimaalaiset. Punaisia päin ei kannata ajaa, jos ei halua kuolla: kun valot vaihtuvat toiselle kaistalle vihreäksi, liikenne vyöryy niskaan oli tie sitten tyhjä tai ei. Ja sama se mitä ajoneuvoa ajat, aja aina toinen käsi töötillä.

Poliisin kanssa pääsee liikenteessä yleensä tekemisiin olemalla länsimaalainen. Jos sinulla on kansainvälinen ajokortti, muttei paikallista, saat sakot. Jos on paikallinen, muttei kansainvälistä, saat sakot. Jos ei kumpaakaan, saat sakot. Jos kumpikin, saat sakot, koska etuvalosi ei ollut tarpeeksi kirkas. Ensimmäinen kansainvälisen lain luento yliopistolla opetti kuinka poliisit lahjotaan oikein. Täällä sitä ei vaan kutsuta korruptioksi vaan helpommalla pääsemiseksi.

Päivän ajelu kaupungilla takaa yhtä mustat keuhkot kuin vuoden tupakointi, ja parin viikon jälkeen et edes huomaa, että silmät on jatkuvasti täynnä hiekkaa. Kaikesta kaaoksesta huolimatta aasialainen huomaavaisuus näkyy myös liikenteessä: tietä annetaan automaattisesti sama se minkälainen suma edessä on. Ei niin kuin länsimaissa, jossa ihmiset ärsyyntyvät jo siitä, että joku yrittää ohittaa. Vaarallisinta liikenteestä täällä tekeekin tottumattomat länkkärit mopojen selässä. Ja heitähän sitten kadulla näkeekin mitä ihmeellisimpien murtumien kanssa.

Toistaiseksi en ole vielä liittynyt länkkärihuristelijoihin vaan tarkkailen liikennettä turvallisesti pakkarilta taaten samalla naapurille kuukauden ruokarahat. Maksan Boiylle noin euron päivässä kyydeistä koululle tai mihin ikinä tarvitseekaan, ja kuski on aina valmiina. Kätevää. Kyydit hoituu myös kantamalla kypärää mukana, aina on joku valmiina auttamaan eksynyttä turistia. Voi olla notta meneekin tovi jos toinenkin ennen kuin olen henkisesti valmis hyppäämään kuskin paikalle, mutta tällä hetkellä ei ole valittamista. Otan sotavammat paljon mieluummin vastaan aalloilta kun rekan renkaista!

Sanur ja uusi koti

tiinakokki — Thu, 6 Sep 2012 14:45:00 GMT

Kaapissani asuu torakka. Kaikista myrkyistä huolimatta se yksi sitkeä pirulainen ei suostu lähtemään vaikka olen jo massamurhannut koko sen perheen. Tuo mukavaa jännitystä aamuun, kun koskaan ei voi tietää tuleeko housuissa olemaan valtava ötökkä, kun ne pukee päälle.

Seinälläni asuu sisilisko. En uskalla liikuttaa taulua, en halua tietää kuinka iso perhe sillä on. Vessassa ei ole lavuaaria, ja pönttö vedetään kaatamalla siihen vettä kauhalla isosta ämpäristä. Seisova vesi houkuttelee hyttysiä huoneeseen, jonka ikkunassa ei ole lasia. Luonnollisesti muusta kuin jääkylmästä vedestä on turha haaveilla.

Mutta minulla on tv, joka näyttää vain indonesialaisia ohjelmia, ilmastointi, jota en käytä, ja valtava sänky. Asun paikallisten tasolla keskiluokan guest housessa. Samalla tasolla ihmisten kanssa joilla on varaa ostaa muutakin kuin ruokaa, mutta joille heillekin 1,5 miljoonan rupian vuokra voi olla liikaa. Euroissa se tekee suunnilleen 125€/kk. Suomalaisittain tätä kai kutsuttaisiin vuokra-asunnoksi sillä erolla, että takuuvuokraa tai keittiötä ei ole. Kokkaaminen kotona tulee paikallisillekin kalliimmaksi kuin ulkona syöminen, joten keittiö koetaan turhakkeena monessa asunnossa.

Majapaikkani on Sanurin eteläkärjessä Balin itäpuolella, kulmassa, jossa turistit ovat nähtävyys, ei niin kuin Kutalla, jossa paikalliset ovat vähemmistössä. Ympäröivän asuinkorttelin kutakuinkin omistaa vuokraisäntäni, jonka kanssa kommunikointi sujuu tällä hetkellä käsimerkein ja piirustuksin. Naapurusto koostuu melko lailla vuokraisännän perheestä. Menin laskuista sekaisin jo ensimmäisenä päivänä kuinka monta veljeä heitä on yhteensä.

Ja viereisessä kämpässä asuu sohvasurffareiden eteen heittämä enkeli nimeltään Vina, jonka ansiosta olen päässyt jo viikossa syvemmälle paikalliseen elämänmenoon kuin olisin osannut toivoakaan. Upean ystävän lisäksi pakettiin kuuluu maailman suloisin koiranpentu, joka kulkee kätevästi käsilaukussa paikasta toiseen, ja on takuuvarma keskustelunaloittaja mihin ikinä sen sitten viekään.

Rannalle kävelee viidessä minuutissa, koululle ajaa skootterilla vartissa. Sanurin alue on täynnä pieniä warungeja ja baareja, joissa voi vaan maata säkkituolissa tai riippumatossa, ja unohtaa kaikki huolet. Live-musiikkia on tarjolla joka ilta, ja useimmat bändit käyvät stand up showsta mielenkiintoisine versioineen klassikkobiiseistä. Keikan jälkeen bändi jää yleensä baariin drinkille kitaroidensa kanssa ja joka ilta jossain raikuu yhteislaulusessio asiakkaiden kanssa. Rannalla on myös maailman kaunein banmbuista rakennettu joogasalonki, jossa joka ilta auringonlaskun aikaan Kokin raajat natisee, kun ohjaaja ruoskii orjapiiskurin tavoin venymään vielä vähän enemmän.

Elämä Balilla on siis alkanut hyvin. Pienen tuunauksen jälkeen asunto alkoi heti tuntua kodilta, ja vaikka aluksi suunnittelin vaihtavani huvilatyyliseen majoitukseen heti kun sellaisen halvalla löydän, epäilen jo nyt koko ajatusta. Mitä tekee uima-altaalla kun meri on vieressä, ja kuinka hyvin paikalliseen kulttuuriin pääsee sisälle jos asuu länsimaalaisten kanssa pahimmassa tapauksessa jaetussa huoneessa 400 euron kuukausivuokralla? Miten herätä aamulla jos kukko ei olekaan kiekumassa ikkunan alla? Kuka sitten tuo jumalille tarkoitettuja lahjoja oveni eteen jos kämppikset ovat saksalaisia? Päivät kuluvat kuitenkin ulkona, kotona olen ollut joka päivä vasta puolen yön aikaan, eli satakakskymppiä hyvästä sängystä per kuukausi kuulostaa vallan kohtuulliselta. Kylmiin suihkuihinkin tottui jo kolmessa päivässä!

Jään siis odottelemaan kulttuurishokkia, jota ei vieläkään ole näkynyt. Edes viisikymmentäprosenttisesti chilistä koostuva ruokavalio ei ole vielä onnistunut järkyttämään, joskin tuhti annos riisiä aamupalaksi vaatii vielä totuttelua. Sen sijaan ymmärrän nyt miksi tätä paikkaa kutsutaan jumalten saareksi. Ensimmäistä kertaa hyvin moneen vuoteen elän vain tässä hetkessä, eikä huomisella ole väliä.