Keskipäivän paahde on vaihtunut iltapäivän hautuvaan kuumuuteen. Istun polvillani rukousasennossa pitkähihaisessa neulepaidassa ja sarongissa valtavan buddhapatsaan edessä. On ystävänpäivä. Ollaan oltu paikalla jo juuri auringonnousun jälkeen, mutta munkit ovat ehtineet lähteä päivittäiselle kerjuukierrokselle, eikä paikalla ollut ketään. Nyt meidät on toivottanut tervetulleeksi munkki, jota paikalliset kutsuvat chiefiksi eli pomoksi.
Kun alkukumarruskunnianosoitukset on tehty kolmeen kertaan, otsa maahan asti, Nichaphat ojentaa kynttilän ja kolme suitsuketta. Sytytän kynttilän ja asetan sen suureen kynttelikköön, ja asetun taas polvilleni maahan. Ennen tuloa Nichaphat, paikallinen ystäväni, on neuvonut rukoilemaan onnen, rauhan tai mammonan puolesta, minkä itselleen tärkeimmäksi kokee. Suitsukkeiden palaessa kädessäni, munkkien hymistessä ulkopuolella (ja yhden kuorsatessa temppelin takanurkassa) luulen pilanneeni mahdollisuuteni lottovoittoon tai ikuiseen onneen. Ainoa asia jota osaan rukoilla on, etten koskaan unohtaisi tätä hetkeä.
Koh Chang on ollut upea. Kolmessa viikossa ehti sopivasti jämähtää travellerikuplaan ja kiskaista itsensä siitä tarpeeksi monta kertaa uloskin. Koko saari tuntuu olevan täynnä mahtavia tyyppejä, joiden kanssa elämä vaan tuntuu kovin paljon kevyemmältä. (Poisluettuna skandinaaviteinien joukko joka valtasi lomakylän juuri ennen lähtöä ja palautti mieleen kamalan määrän karmivia muistoja ajalta jolloin kaikki oli niin pirun dramaattista.)
Löysin uuden kodin ja uuden reissuperheen syrjäisemmältä rannalta lomakylästä, johon päätymisestä en voi syyttää ja kiittää mitään muuta kuin Merjaa ja Ripaa ja liiallista määrää punaviiniä edellisenä iltana. Minulle on näemmä todella helppo myydä mitä vaan kun olen tarpeeksi krapulassa. Tällä kertaa se oli snorklausretki, jota thai ja ruotsalainen hemmo myivät rannalla raatona makaavalle blondille. Viikkoa retken jälkeen asuin ruotsalaisen kämppiksenä ja thai oli hakannut bambutikulla mustetta ranteeseeni jotta voisi harjoitella tatuointitaitojaan. (Olen numero 3).
Päivät kuluvat niin kovin helposti vain chillaillen. Aamupalan jälkeen on vuorossa päivän vaikein hetki kun pitää päättää menisikö uimaan altaaseen vai mereen, vai kajakoimaan, vai riippumattoon makaamaan kirjan kanssa. Korkeamman toiminta-asteen päivinä istuin taiteilijakatoksessa rannalla paikallisen taiteilijan maalausopissa, tai samassa paikassa riippumatossa sukkapuikot kädessä. Auringonlaskun jälkeen vuorossa on yleensä valtavan jengin kanssa jaettu illallinen, ja pullo tai neljä olutta, tai paikallista rommia.
Koh Chang eli norsusaari on saanut nimensä muotonsa takia, mutta kyllä niitä valtavia elukoitakin sieltä löytyy. Yksi pikkukaveri oli eräänä päivänä päättänyt, että nyt riittää turistien kuskaaminen, ja tämä nelivuotias paritonninen kakara oli aika lähellä jyrätä minut ja mopon katuun. Eräänä toisena päivänä seikkailtiin saarta ympäri, kun keskelle tietä ilmestyi hidastuspuomi. Minä, silloin vielä blondi, mietin notta onpa tyhmään paikkaan jätetty, ja painan kaasua. No, onneksi oli kaverin mopo edessä, muuten olisin ajanut suoraan kuoppaan joka syntyy kun koko tie on pudonnut jokeen. Balin sivuteiden jälkeen kuvittelin suunnan olevan vain ylöspäin, mutta kyllä sitä krossipyöräilyä voi näemmä muuallakin harrastaa kevyellä skootterilla pääteillä.
Läheltä piti- tilanteita saatiin aikaan myös paikallisten ötököiden kanssa. Snorklausretkellä olen mitä ilmeisimmin kahlannut rantaan keskellä rauskuparvea kun jäljessä tuleva poika otti osumat puolestani ja makasi rannalla tuskissaan muutaman tunnin. Yhden rantakatoksessa vietetyn illan päätteeksi pohdin, että jotain on nyt päässyt vaatteisiin kiemurtelemaan, ja sydän oli pysähtyä vasta kun olin kaivanut paidasta ulos tuhatjalkaisen. Paikalliset lajin edustajat voivat parhaimmillaan halvaannuttaa ihmisen viikoksikin sille päälle sattuessaan. Myös kuningaskobraan pääsin tutustumaan lähietäisyydeltä, silloin en vaan tiennyt mikä se on. Joku sähisevä mato jaloissa.
Nyt olen taas takaisin lähtöpisteessä, Bangkokin hulinassa hoitamassa asioita vielä muutaman päivän ennen länsimaalaistumista. Changilla vasta todella tajusin kuinka kauhuissani olen todelliseen elämään paluusta, eikä viime viikkojen totaalirentoilun jälkeen voi olla kuin vieläkin enemmän kauhuissaan. Yritän psyykata itseäni muistuttamalla kuinka ikävä on ollut riisitöntä ruokavaliota, torakattomia huoneita ja kuumia suihkuja. Ja ympäristöä jossa voit vain olla yksi muista, etkä se valtava valkoinen tyttö jolla on hain silmät.
Viimeisenä, ennen Changilta poisvievälle lautalle nousua, kaulaani pujotettiin munkilta saatu buddhalainen amuletti. Se tulee suojelemaan minua kaikelta pahalta niin kauan kun muistan kunnioittaa sen mukanaan tuomaa elämäntapaa, eli elää hyvän karman mukaan. Aloin uskoa sen vaikutukseen jo kun matkalla Bangkokiin paikalliset papat tulivat puristamaan kättäni ja lausumaan rukouksia minulle korun nähdessään. Luotan siis vahvasti siihen, että niin kauan kun koru on kaulassani, kaikki panikointikin unohtuu, ja Australia ottaa avosylin vastaan rentoutuneen reissaajan.
