Existing Member?

Aasiaa aloittelijalle

Bangkokista Koh Changille

THAILAND | Friday, 1 February 2013 | Views [783]

Reppureissausreissu alkoi hieman eri kuvioissa kuin osasin edes kuvitella. Reissukaverin lento ei ollut kuin neljä päivää myöhässä. Saavun siis savusumuiseen Bangkokiin viiden kuukauden Balilla rentoutumisen jälkeen yksin ihan ulalla oikeasta elämästä. Vajaa puoli vuotta sitten olen viimeksi ollut kaupungissa, ja sekin Lahti. Talot kasvavat taivaisiin, 8 miljoonaa ihmistä juoksee ympäriinsä samoja katuja, julkinen liikenne ei ole vain myytti, ja joka paikkaan joutuu kävelemään, ottamaan taksin/metron/taivasjunan/bussin.. sen sijaan, että hurauttaisi skootterilla. Ja pahin kulttuurishokki joka alkoi jo Balilla: ihmiset käyttävät kenkiä. Ja laittavat tukkaa. Ja päälleen muuta kuin rantashortsit ja t-paidan ulos lähtiessään. Ja käyttävät käsilaukkuja. Ja lompakoita. Luoja.

Lähenevän paniikkikohtauksen kourissa muistin, että jenkkikaveri on kaupungissa liikematkalla. Kilautus kaverille siis, ja illalliselle. Brittipubiin jenkin kanssa katsomaan jalkapalloa ja juomaan Guinessia. Aasia? Sielläkö vielä ollaan? Hetkellinen (neljän vuorokauden) länsimaalailu teki kuitenkin tehtävänsä, ja paniikkikohtauksesta päästiin eroon sohvasurffaamalla neljän tähden hotellissa sammakonreisi-illallisia syöden ja viiniä juoden. Sama linja jatkui kun kaveri saatiin vihdoin paikalle ja puolivahingossa päädyttiin viiden tähden ökyhotelliin 28. kerrokseen ensimmäiseksi yöksi (oltiin kuulemma onnekkaita, että päästiin aulaa pidemmälle rinkkojen ja flipfloppien kanssa). Siitä ei ole sitten ollutkaan suunta kuin alaspäin, mutta oli se sen arvoistakin. Välillä on kiva leikkiä rikasta.

Bangkok on ensi näkemältä niin kuin mikä tahansa muukin suurkaupunki. Hetkellisen oleilun aikana kuitenkin kiinnitti huomiota pieniin eroihin esimerkiksi Lontooseen verrattuna. Hämmentävin se, että julkisiin kirjaimellisesti jonotetaan. Ei kyynerpäät-edellä-vahvin-ja-nopein-voittaa-paikan täyteen tungetusta vaunusta hikisten ihmisten tuuppimana. Thaimaalaiset on vielä niin pieniä, että kukaan ei huohota niskaan. Tisseihin korkeintaan. Thaimaata kutsutaan hymyjen maaksi, mutta 5 päivän aikana kaupungissa en nähnyt yhtään hymyilevää thaikkua. Sitä enemmän keski-iän ohittaneita, repsahtamaan päässeitä länsimaalaisia miehiä kylläkin, nuoret tytöt kainalossa. Tasa-arvon luvatusta maasta tulevalle koulutetulle länsimaalaisnaiselle meininki tämän suhteen on suhteellisen vaikeaa ymmärtää missä tahansa Aasiassa.

Bangkokissa ihmiset eivät juokse. Aasialaiseen tapaan täälläkin laahataan jalkoja maata pitkin joka ilmeisesti estää nopeasti kävelemisen. Itse Lontoon kasvattamana olen tottunut siihen, että kun suurkaupungissa ollaan, suurkaupungin vauhdilla mennään. Täällä se johtaa vain keilaamiseen ihmismaaleilla kaduilla. Tyrkyttämistä on huomattavasti vähemmän kuin mihin Balilla on tottunut, mutta sitäkin ihmeellisimmistä asioista. Länkkärinaiset koetaan ilmeisesti kovin maskuliinisiksi olennoiksi, koska meille myydään mm. viagraa, miesten pukuja ja ping pong kierroksia (tätä en edes selitä tietämättömien mielenrauhan säilyttämiseksi).

Taksikuskit on lähetetty Bangkokin kaduille suoraan helvetistä. Mittareita ei kukaan suostu käyttämään (niillä matkat ovat lähes poikkeuksetta ainakin puolet halvempia.) Kohteen osoite ja nimi kannattaa olla lapulle kirjoitettuna myös thain kielen koukeroin, mutta sekään ei takaa perille pääsyä. Parhaimmillaan seisoin kadulla huitomassa autoille puoli tuntia kunnes hedelmäkojun ukko tuli seurakseni huitomaan ja kolmannen pysäytetyn auton jälkeen sai minulle kyydin puhuttua. Kyseinen taksi oli kahdeksastoista paikalle pysähtynyt. Myös ökyhotellin joutuu pistämään taksarin piikkiin. Sen sijaan, että oltaisiin päädytty halvempaan jonka osoite lapussa luki, meidät kuskattiin kaupungin toiselle laidalle, jossa oleva ”samanniminen hotelli” paljastui ostoskeskukseksi. Kyseisen puljun vieressä oli ainoa hotelli lähimaastossa ja kello kymmenen illalla. Ei oltu kuulemma kuin seitsemän kilometriä hudissa oikeasta osoitteesta, joka oli aikalailla lähtöpisteen vieressä.

Ensimmäinen thai massage kokemus oli yksi elämäni erikoisimmista tunneista. Odotettavissahan se olisi kai pitänyt olla, että sitä saa mitä tilaa, mutta kun ei tiennyt mitä tilasi. Makasin siis pienessä hämärässä boksissa mahallani patjalla kun selän päällä istuu hajareisin hemmetin kaunis ladyboy (=nainen jolla on, tässä tapauksessa erittäin isot, vehkeet), jolla ei ole aavistustakaan mitä on oikeaoppinen hieronta, samalla kun naapuriboksissa saksalaismies sai onnellisen loppunsa. (Saksalainen on villi veikkaus ’oooh scheisse’ huokauksiin perustuen). Tehtävien asioiden listalta voi siis pyyhkiä tunnin mittaisen transvestiitin lääpinnän Bangkokin keskustassa. Siitä oli onnellinen loppu kaukana.

Nyt olen kuitenkin löytänyt uuden kotini Koh Changin saarelta Kaakkois-Thaimaasta. Reissusuunnitelmat menivät mutkalle jo Bangkokissa ja matka ei jatkunutkaan rajan taa, vaan olen jumissa Changilla siihen asti kun kone vie pois Aasiasta muutaman viikon päästä, ja paluu arkeen Australiassa alkaa. Voin kuvitella pahempiakin paikkoja olla jumissa. Saari on paratiisi, varsinkin nämä syrjäisimmät reppureissaajanurkat, joissa korkeasesongista huolimatta on melko vähän porukkaa. Meri on sininen, rannat valkoiset, palmupuut huojuu. Ruoka hakkaa indosafkat viis-nolla (sori vaan Bali ja uppopaistettu elämä) ja hintataso on niin matala, että tällainen täyspersaukinen reissarikin tuntee olevansa varoissaan.

Muutaman tulvivan kivipatjaisen bungalowin testauksen jälkeen kodiksi valikoitui kolmen euron guesthouse jota pyörittää pari kiinalaista harmaapartaista pappaa. Meteli baarin yläkerrassa bilekadulla olevassa pahviseinäisessä huoneessa on öisin niin kamala, että aamulla herää korvat soiden. Mutta koska harjoitusta missä-tahansa-nukkumisesta on vuosikausien verran, ei tuo juuri haittaa. Aamut voi sitten viettää lenkin jälkeen pappojen kanssa alakerrassa kahvia juoden (toinen tosin tuppaa korkkaamaan ensimmäisen Changinsa aamukasin aikoihin) ja ihmetellen kun taas oli joku sammunut tiskille viimeyönä. ”Turistit, tiedäthän” toteaa toinen papoista ja pudistelee päätään. Itse kun näemmä kuulun jo kalustoon puolen viikon jälkeen.

Lapsenaskelin yritän siis täällä totutella itseäni ajatukseen, että kohta ollaan taas länsimaassa. Puoleen vuoteen en ole kokannut, pessyt omia pyykkejäni tai maksanut muita laskuja kuin satakakskymppiä vuokraa kuun alussa. Ei ole tarvinnut kirjoitella työhakemuksia, laittaa herätyskelloa soimaan, tai yleensäkään katsoa kelloa välillä viikkoihin. Puhelin on ollut kiinni tai hukassa puolet ajasta ja netti vain kun koneen jaksaa kantaa kahvilaan. Saarten ulkopuoleisesta maailmasta ei ole ollut tietoakaan.

Ja ne kengät! Harjoittelen paluuta jalkineelliseen maailmaan joka päivä aamulenkillä Teron tuomilla paljasjalkatossuilla (kengillä siis jotka näyttää varvassukilta). Niistä on vielä aika harppaus korollisiin vastaaviin, mutta kylän lapsilla on ainakin ollut hauskaa varpaitani kiskoessa.

 

 

About tiinakokki


Follow Me

Where I've been

Favourites

Photo Galleries

My trip journals



 

 

Travel Answers about Thailand

Do you have a travel question? Ask other World Nomads.