Puhelin kilahtaa aamupalan aikaan. Sohvasurffarihengaussessioista tuttu sumatralainen tyttö kysyy voisinko auttaa. Kaverin vaatelinja on nostanut suosiotaan ja nyt sitä alettaisiin markkinoida online- yrityksen välityksellä Eurooppaan ja Australiaan. Ei vain ole varaa palkata malleja, ja sellaiselle olisi tarvetta. Sanon toki ja kadun välittömästi. Kaikki tuttavapiirissäni varmasti tuntevat yliluonnollisen kykyni juosta kameraa karkuun. No, otettakoon tämä pelkojen-voittamisen-pikakurssina.
Oletuksena oli, että seison mallinukkena, kun kaveri napsii kuvia mekoista. Ja mitä vielä. Kun saavun rannalle, vastassa on kymmenpäinen kuvausryhmä. On suunnittelijaa, tuottajaa, markkinoijaa. On saarella sopivasti juuri tällä hetkellä sohvasurffaava saksalainen puoliammattilainen valokuvaaja, joka kiertää Aasiaa polkupyörällä kahden muun kameratytön lisäksi. Kellään ei ole aiempaa kokemusta vaatemallistojen kuvaamisesta, vähiten mallilla itsellään. Mutta kaikkea pitää kokeilla.
Pukuhuoneena toimii valtaamamme pienen warungin wc, jonka seinät yltävät juuri ja juuri olkapäitteni korkeudelle. Suhteellisen pian puuhamme kiinnittävät ohikulkevien huomion ja omien kameroidemme lisäksi minusta ottaa kuvia kymmenhenkinen kiinalaisturistiryhmä. On jäänyt huippumallit haussa katsomatta, eikä ole aavistustakaan miten poseerata. Meinaa itku tulla jo ekan mekon jälkeen kun kaduttaa niin, että pitikin suostua. Norjalainen kaveri jonka piti olla toinen malli, on jossain tavoittamattomissa, eli koko projekti on minun varassani. On siis pakko ottaa pieni asennekorjaus ja antaa mennä.
Sadannen mekon jälkeen päivän tähti toteaa, että nyt tarvitaan olutta. Parin minuutin päästä rulla on täynnä kuvia elegantisti pukeutuneesta naisesta rannalla 0,6 litran olutpullo kourassa. Jo alkaa sujua! Toinenkin skandinaavi saadaan vihdoin paikalle ja oma urakkani on purkissa. Saan valita läjästä mieleisimmän mekon kuvauspalkaksi. Vietän seuraavan tunnin nojatuolissa rannalla fiinissä kotelomekossa olutta maistellen ja katsoen kuinka toiselta Tinalta sujuu homma huomattavasti mutkattomammin. To do –listalta voi nyt pyyhkiä pois mallin hommat, ja vaikka lupaan, että ei enää ikinä, niin pakkohan se on myöntää, että takana on hullunhauska päivä.
Kuvausporukan kemia on ollut niin kiistämätön, että illallisen jälkeen todetaan, että päivä on vasta alussa. Treffit Kutalla parin tunnin päähän ja bailaamaan. Ennen Kutaa hoidetaan Tinan kanssa viikon peliriippuvuus pois alta, ja läiskitään kaksoispasianssia ja toisiamme paikallisessa muutaman oluen kera. Tuttu baarihenkilökunta ihmettelee miksi ihmeessä lähteä toiselle puolelle saarta. Samaa mietitään itsekin, mutta mentävä on kun jengi odottaa. Kukaan ei ole kuitenkaan miettinyt suunnitelmaa loppuun asti. Kuta lomaviikon lauantai-iltana tarkoittaa, ettei kaduilla mahdu kävelemään, baareista puhumattakaan, koska joka paikka on täynnä paidattomia kakskymppisiä ausseja oksentamassa mihin mahtuvat. Kannattaa käydä katsomassa jos haluaa tietää miltä näyttää helvetti.
Vajaa puoli tuntia ja istutaan taksissa matkalla takaisin itäpuolelle. Kuski höpöttelee niitä näitä ja testaa indonesian taitoja, keskustelua voi hyvällä tuurilla sanoa jo melkein sujuvaksi. Kun kerrotaan tarkka osoite, kuski on hypätä tuolistaan, tottahan hän paikan tietää, kun velipoika sitä pyörittää! Eikä päästä autosta ennen kuin on saanut sen parkkiin baarin eteen. Tekin Rolaksen ystäviä, sillehän pitää nostaa malja! Taksimaksun sijaan saadaan siis ilmainen kyyti ja kuski tarjoaa kaljat kaupan päälle. Tätä voi jo kutsua hyväksi diiliksi! Pari tuntia myöhemmin kuski hoipertelee takaisin autoon. Täällä ei ole niin nuukaa montako olutta työpäivän aikana kulutetaan.
Ilta jatkuu, uusia naamoja liittyy korttipeliin toisten lähtiessä nukkumaan. Myös aikaisemmin päivällä tavatut kiinalaiset hoippuvat ohi ja haluavat ehdottomasti muutaman yhteiskuvan huippumallien kanssa. Aamuviideltä jäljellä on baarin omistajan ja itseni lisäksi australialainen merikarhu (voisi hyvin olla iskän seilauskavereita!) jonka mukaan on varmasti syntyneet kaikki stereotypiat seiloreista. Kahden rommipullon jälkeen kalatarinat alkavat olla sitä luokkaa, että naurusta ei meinaa tulla loppua. Juuri ennen auringonnousua suuntaan kotia kohti naureskellen, kun taksi ajaa ohi ja samainen merikarhu raottaa ikkunaa sen verran, että saa kerrottua, että minulla on hyvä pää. Selvä! Takuuvarmaa on ainakin, että se pää tulee olemaan kipeä seuraavana päivänä.
