Tie on puolentoista kaistan levyinen ja täynnä monttuja ja kookkaita irtokiviä. Se kiemurtelee kuin käärme umpisolmun tuntuisesta mutkasta toiseen. Yhtäkkiä kurvin takaa aukeaa merimaisema - ja tie katoaa. Alamäki kulkee 45 asteen kulmassa, vasemmalla on vastassa kallioseinämä, ja oikealla, kyllä, heti tienreunan loputtua aukeaa kuilu, jonka pohjaa en kuskin paikaltani näe. Laskeutumisen aikana tulee selväksi, että mopon jarrut eivät ole skarpimmasta päästä. Takajarru pohjassa ei juurikaan hidasta vauhtia. Mikäs sen mukavampaa siis kuin painaa pystysuoraa alamäkeä kilometrin verran etujarrun varassa. Alhana sydän hakkaa kahtasataa ja käsistä on kadonnut tunto. Mutta hitot niistä, me ollaan vielä elossa!
Tavallinen sunnuntai. Päivä vietetään uudella valkohiekkaisella rannalla joka tuli löydettyä puolivahingossa. Lainaan kaverilta bodyboardin ja hyppään veteen tarkoituksena ratsastaa muutama aalto ja makoilla meressä ”viileästä” (+30c) vedestä nauttien. Ennen kuin huomaankaan virtaus on kuitenkin kuljettanut vaarallisen kauas ulapalle. Rento aaltojahti muuttuu minuuteissa suhteellisen rankaksi taisteluksi päästä takaisin rantaan. Kolmen vartin päästä huuhtoudun koralleille noin kilometrin päässä lähtöpisteestä. Vaikka kintut on naarmuilla ja jokainen lihas tulessa, olen vain iloinen, että olen vielä Balilla enkä Australiassa. Se kun olisi ollut seuraava pysäkki ulapan takana.
Matkalla rannalta auringonlaskulokaatioon seison risteyksessä, kun kuorma-auto puskee takaa kylkeen ja kaataa suorilta moponi ylösalaisin ojaan. Ehdin reagoida tapahtuneeseen nousemalla seisomaan kun jo viisi käsiparia nostaa pyörää, Vinaa ja tavaroitamme ojasta. Alle minuutissa skootteri on takaisin tiellä ja alkaa armoton tööttäyskuoro takana tulevilta, luultavasti samoilta tyypeiltä, jotka juuri auttoivat meidät ylös. Ei auta muu kuin painaa kaasu pohjaan ja jatkaa matkaa. Parin minuutin ajon jälkeen alkaa hysteerinen naurukuoro: Mitä just tapahtui? Pieni pysähdys tarkistamaan saatiinko tuhoa aikaan. Ei, edes tuorepuristetut take away mehut eivät ottaneet osumaa. Kuskin itsevarmuus tosin sitäkin enemmän.
Papusäkki on sopivan muhkea. Edessä aukeaa uima-allas jyrkänteen reunalla, joka laskeutuu mereen. Kuskinvaihto tarkoittaa, että minäkin saan nauttia kylmän oluen, ja mikä parasta, saaren ehdottomasti paras Dj tuuttaa ulos chillaxhousea sopivalla bassolla selän takana. Aurinko laskee mereen nenän edessä kun tarjoilija kantaa pöytään crema catalanaa ja suklaakakkua. Maisema saa unohtamaan kaikki päivän vaaratilanteet ja täydellisempää rentoutumisen tilaa saa hakea. Bassot kaikuvat pitkälle iltaan ja kotimatka sujuu huomattavasti vähemmällä paniikilla ylämäkeen.
Tämä on minun käsitykseni tasapainoisesta elämästä.
