Nyt kun on selvitty taas yhdestä trooppisesta kuumeesta, on hyvä hetki puhua pistävistä, purevista, raapivista, matelevista ja muuten vaan karmivista eläinkunnan ystävistämme.
Kun kuume ei ensimmäisellä kerralla ottanut laskeakseen ensimmäinen kysymys oli onko sinua pistänyt hyttynen. Käsi pystyyn kuka on viettänyt aikaa tropiikissa juuri ennen sadekauden alkua ilman yhtään hyttysenpistoa. Seuraava kysymys, oliko hyttynen mustavalkoraitainen. No kukapa tähän nyt ei vastausta tietäisi. Näin oltaisiin todettu dengue ilman kummempia testejä. Valitettavasti en vain ollut dokumentoinut tarpeeksi tarkasti piston ajankohtaa ja ötökän väriä.
Hyttynen on maailman vaarallisin eläin. Se tappaa miljoonia vuodessa. Oma verityyppini ei näitä iniseviä paholaisia onneksi puoleensa vedä, joten olen päässyt suhteellisen vähällä vaikka en koskaan muista hyttysmyrkkyä käyttääkään. Eräänä päivänä käydyn väittelyn päätteeksi piti kuitenkin tehdä empiirinen tutkimus, kun kaveri väitti kiven kovaa, että valkosipuli veressä houkuttelee inisijöitä puoleensa. Valkosipulihan nimenomaan pitää poissa verta imevät vampyyritkin, eli ei ole mitään logiikkaa, että se kutsuisi puoleensa moskiittoja. Valkosipulikeiton, -leipien ja noin sadan hyttysenpureman jälkeen oli pakko todeta, että naisen logiikka ei toiminut tässä tapauksessa. Parin päivän päästä olinkin jo kohmelokuumeessa.
Maailman pienimpien hyttysten tasapainona tulevat hervottoman kokoiset ampiaiset ja muut pistävät pörriäiset, joiden pistot näkyvät viikkojenkin jälkeen hemmetin kipeinä valtavina patteina ihossa. Jokainen muurahaislaji tuntuu olevan murhanhimoista kusiaissukua, eikä ole mitään niin mukavaa kuin yksi näistä kaiffareista paidan sisällä keskellä luentoa. Gileiltä tuotiin mukana bedbugeja a.k.a lutikoita. Lovinassa guesthousen pitäjä vakuutti, ettei moisia hänen talostaan löydy, mutta unohti mainita, että kylpyhuoneeseen oli majoittautunut naurettavan suuri hämähäkki perheineen. Torakoista ja niiden kanssa käydyistä valtataisteluista voisin kirjoittaa kokonaisen kirjan. En ole vielä koskaan tuntenut näin puhdasta vihaa mitään elämänmuotoa kohtaan, ja normaalisti rauhallisen Kokin sisältä kuoriutuu murhanhimoinen ja erittäin väkivaltainen rambo joka kerta kun yksi näistä maailman turhimmista kuoriaisista yrittää tunkeutua linnaani kummittelemaan. Ongelma olisi helpommin käsiteltävissä jos vastassa ei olisi selvästi steroideja käyttävä ötökkälaji, suurin kaapista kaivettu yksilö oli päälle kymmensenttinen.
Saarella kun on, on saanut tutustua myös moneen kaveriin joita ei suomalaisesta järvimaisemasta pääse bongailemaan. Rantakivikossa kannattaa katsoa mihin istuu: itse onnistuin valitsemaan paikkani parikymmensenttisen taskuravun vierestä ja sydänkohtaus oli lähellä kun vihaiset sakset alkoivat lähestyä jalkoja. Pohjoisen koralleilla snorklaillessa silmäkulmassa näkyi liikettä, jonka ensin tulkitsin omaksi lasien vääristämäksi kädekseni. Kiemurteleva kaveri ei kuitenkaan kadonnut näköpiiristä vaikka käsi katosi, ja tuli otettua pikakurssi vetten päällä juoksemisesta kun tajusin hengailevani aalloilla merikäärmeen kanssa. Kaikki meri- ja rantakäärmeet ovat myrkyllisiä, ja vasta hetki sitten kuulin luokkakaverin kertovan kuinka hänen paikallinen panikoitunut kaverinsa oli imenyt hullun lailla hänen jalkaansa ilmestynyttä haavaa sen varalta, että käärme oli sen aiheuttanut. Niiden myrkyn kanssa ei pelleillä, jos ei hoitoon pääse äkkiä, se on menoa. Nämä matelevat kaverit yleensä uiskentelevat laumana, eli jos vastaan ui pari metriä paksu ja useita metrejä pitkä kiemurteleva käärmelauma, kannattaa vaihtaa suuntaa suhteellisen nopeasti.
Merenpohjasta löytyy myös uskomattoman ärsyttävä merisiili, jonka ontot piikit tunkeutuvat syvälle lihakseen jos onnistut siihen kinttusi iskemään. Paikallisten hoitomenetelmä siilin piikeille on hakata niitä kookospähkinällä kunnes ne murenevat ja tulevat ulos. Tämä toimii varmasti myös erittäin tehokkaana kidutuskeinona. (Se on Luna sama ötökkä, jonka kuori sulla on ikkunalaudalla!)
Myös kuivalla maalla viihtyvät matelijat ovat tulleet tutuiksi. Vinan työpaikan vieressä, ei kovin kaukana omasta kodista, on suuri joutomaa, joka kuhisee sammakoita. Ne taas puolestaan vetävät puoleensa käärmeitä, eikä ole kovin kauaa kun neiti henkilöstöpäällikkö vietti työpäivänsä metsästäen kuningaskobraa toimistossaan. Hotellityöntekijän toimenkuva eroaa hieman Suomen vastaavasta! Samoilla huudeilla hengailee myös myrkytön ja suhteellisen vaaraton käärmelaji, mutta se, että nämä kaverit kasvavat vähintään parimetrisiksi ja reiden paksuisiksi ei tee niistä yhtään parempia naapureita. Gekkojen kutsuhuudot ovat jokailtainen tuutulaulu, ja oman kotiliskon kanssa ollaan tultu hyvin toimeen, kun vaan osataan pysyä omilla reviireillämme. Se pitää hämähäkit poissa ja minä en liikuttele peilejä tai tauluja liikaa.
Ja lepakot. Kantakahvilassani roikkuu lemmikkilepakko jonka siipien väli on jotain metrin luokkaa. Ensimmäisen kerran kun nuo siivet rävähtivät auki korvan vieressä oli pienimuotoinen hepuli lähellä, mutta sittemmin, kun ollaan tutustuttu paremmin, ollaan opittu tulemaan oikein hyvin toimeen. Kaverille käydään välillä syöttämässä banaaneja ja tomaatteja, ja muuten se vaan roikkuu puussa ja raapii suhteellisen kookkaita pallejaan päivästä toiseen. Rankka elämä lepakkomiehellä. Sen pienemmät sukulaiset ovatkin sitten tuplasti ärsyttävämpiä. Iltalenkillä rantaraitilla voi olla varma, että juokseminen on tehokasta, kun kimpussa on viisi siivekästä rottaa. Vaalea tukka ilmeisesti houkuttelee hyökkäämään. Taas yksi syy miksi en tykkää olla blondi.
Ja tässä luonnollisesti vain murto-osa olioista, jotka voidaan laittaa luokkaan ”en-tule-ikävöimään” kun taas istun bussipysäkillä kolmenkympin pakkasessa ja haikailen auringonpaisteeseen. Sadekausi kun iskee päälle täydellä voimalla voi olla varma, että näiden kavereiden määrä vain tuplaantuu ja tässä tapauksessa the more is not the merrier. Hermoromahdusta odotellessa! Ja ei, edellinenkään kuume ei ollut dengue. Sormet ristiin, ettei seuraavatkaan minua pistävät hyttyset ole mustavalkoraitaisia!
