Ensimmäinen päivä paratiisissa. Takana reilu 30 tuntia matkustamista, kaksi unetonta vuorokautta, ja monta karmivaa lentokoneateriaa. Hostellin asukkaat neuvovat tien lähimpään warungiin josta zombi saa illallisen ennen totaalista koomaa. Ravintolanpitäjä vetää vaimoineen sikeitä warungin nurkassa, eikä luonnollisesti puhu sanaakaan englantia herättyään. Tilaan ensimmäisen asian seinätaulusta ja istun pöytään. Minuuteissa koko pöytä on täyttynyt paikallisesta perheestä joilla kaikilla on paljon balinkielistä asiaa minulle. Sitten tulee ruoka. Harmittoman näköinen keko riisiä ja vihanneksia paistetulla kananmunalla päällystettynä. Ensimmäisellä lusikalla pukkaa hillitön naamahiki, toisella lähtee makuaisti, kolmas pistää itkemään. Olen muuttunut yhden ihmisen komediashow’ksi paikallisille, ja urhea taisteluni viimeiseen riisinjyvään ansaitsee aplodit illallisseuraltani. Palaan hostelliin puolet aisteista menettäneenä vieläkin itkien, ja ennen unta mietin mihin helvettiin sitä olen taas itseni pistänyt.
Paikallinen ruoka. Siihen on ollut tottuminen. Riisi aamupalaksi alkaa kypsyttämään parin viikon jälkeen. Onneksi sen voi voi vaihtaa välillä kevyempään vaihtoehtoon, kuten nuudeleihin. Chiliä käytetään joka paikassa, usein enemmän kuin riisiä, siinä keitetään ja uitetaan kaikki kasvikset ja lihat, sillä kuorrutetaan leivokset, hedelmät ja munakkaat. Harmittomimmankin näköinen ruoka on yleensä tottumattomalle polttavan tulista, ja jos paikallinen toteaa, notta ruoka on tujua, tietää siitä pysyä kaukana, koska silloin puhutaan jo ihan uusista polttavuuden tasoista. Ensimmäinen asia jonka opin sanomaan bahasaksi oli ei-tulista kiitos, mutta luonnollisesti mokasin ääntämisen ja kahden ensimmäisen viikon aikana pyysin aina lisää chiliä. Kunnon bootcamp paikalliseen ruokakulttuuriin.
Ja jos ruoka ei ole tulista, se on makeaa. Paikallisen saten eli lihavartaiden kanssa tarjottava pähkinäkastike on kaikessa yksinkertaisuudessaan uskomattoman koukuttavaa. Tuoreita hedelmiä on tarjolla joka paikassa, kuin myös niistä puristettuja mehuja ja smoothieita. Paikalliset ovat hulluina hyytelöön ja jellyä sotketaan joka jälkiruokaan, välillä ruokaankin. Ja kakkuja. Bali on kakkuparatiisi, joka paikka pursuaa erimakuisia ja –näköisiä herkkuja. Ja kun puolikkaan kakun saa parilla eurolla voi vain olla kiitollinen, että muut aktiviteetit, kuten surffaaminen, vaativat sen verran fyysisiä ponnisteluja, että säännöllinen sokerihumala ei ainakaan vielä näy vyötäröllä.
Länsimaista ruokaa on tietysti tarjolla varsinkin turistikeskittymissä, mutta kuka nyt Aasiaan tulee pastaa syömään? Välillä on tosin vaikeaa löytää mitään yhtä taivaallista kuin kunnon englantilainen aamupala myöhään venyneen yön jälkeen, kun pari viikkoa on mennyt riisilinjalla. Bali on ruokataivas siinä mielessä, että melko lailla kaikkea on tarjolla länsimaihin verrattuna todella halvalla. Kyseinen saari on tosin Aasian hinnoissa kallis, mutta kun tänne lentää suoraan Suomesta ilman vertailukohteita, ei voi elintason kalleutta valitella. Toki Kutalla voi syödä hifistely nasi korengia jopa 30 eurolla, mutta samainen traditionaalinen riisiruoka maksaa lähiwarungissani 50 senttiä. Kolmen aterian illallisen juomineen saa reilusti alle kympillä, ja vaikka rupioissa sadan tonnin illallinen tuntuu hirveältä tuhlaamiselta, ei Suomessa taideta syödä kynttiläillallisia samalla hinnalla monessakaan paikassa. Keskimäärin sijoitan ateriaan juomineen alle euron, mutta jos satun oikein tuhlaavalle päälle, saatan sijoittaa ravintola-annokseen jopa neljä euroa.
Myös käyttäytymiskulttuuri ravintoloissa eroaa suhteellisen reilusti länsimaalaisista tottumuksista. Kun kolme kaveria kaikki haluttiin syödä eri paikoissa, haettiin kahdesta myös take away ruokaa tarjoavasta paikasta safkat mukaan ja asetuttiin siihen kolmanteen syömään, jossa oli paras ilmanvaihto. Ravintolanpitäjä tarjosi lautaset, ruokailuvälineet ja soossit mukana tuoduille paketeille kun juomat tilattiin kuitenkin heiltä. Yleensä omat juomat voi tuoda mukanaan. Varsinkin rantabaareissa tätä käytäntöä näkee usein toteutettavan.
Warungien, eli ruokakojujen tai pienten ravintoloiden lisäksi aterian voi metsästää baksosta, eli pyörillä kulkevasta minikeittiöstä, josta aterian saa usein naurettavan halvalla. Usein tämä vaihtoehto etsii sinut käsiinsä, ruokakärryjä työnteleviä omatoimikokkeja näkee joka paikassa. Baksonpitäjä ilmoittaa tulostaan kelloa kilkuttamalla, ja usein tämä ääni on kovin tervetullut kotiovella kun pikunuudelit tulee korvista ulos, mutta uloskaan ei jaksa enää lähteä. Oma ehdoton baksotaivaani on Sanurin yöbasaari, jossa auringonlaskun jälkeen voi käydä vetämässä överiähkyn älyttömän halpaan hintaan. Homma toimii niin, että paikalle saavuttuasi valloitat tuolin jonkun kojun edestä ja haalit isompia tai pienempiä aterioita eteesi ympäröivistä ravintolakojuista. Tuoreita hedelmiä yhtäältä, kanasateeta ja höyrytettyä riisiä bambunlehdessä toisaalta, ja dumblingeja ja katkarapukakkuja kolmannesta paikasta. Kun olet saanut mässäilyt loppuun voit alkaa arpomaan mistä kojusta mitäkin tuli tilattua, sillä kaikki maksetaan jälkikäteen. Jos on numerot bahasaksi hallussa, välttyy ylimääräisiltä länkkärikuluilta.
Ja kiitos Marika vinkistä: kaikki parhaat mätöt olen saanut eteeni nimenomaan niistä muovituolipaikoista. Niissä myös tsänssit tulla kynityksi tai vatsatautiseksi ovat suhteellisen matalat, ja aidoimmat hymyt tulevat yleensä näiden vähintäänkin nuhjuisten paikkojen pitäjiltä. Sydäntälämmittävin ”ravintola-alan yrittäjä” on täällä kuitenkin liikennekaaoksen keskellä ajeleva paikallinen jäätelöauto, eli mopon nokassa roikkuva soiva torvi ja tarakalle viritetty kylmälaukku. Neljänkymmenen asteen paahteessa ei voi muuta kuin nostaa hattua näille sitkeille kavereille, kun jäätelösi on oikeasti jäässä sen ostaessasi.
