Puhutaanpa hetki balilaisesta ajantajusta. Sitä ei ole.
Asiat tapahtuvat kun niiden kuuluu tapahtua, tai ainakin pari tuntia myöhässä.
Bussia, joka kulkee kolme kertaa tunnissa saa välillä odottaa kolme tuntia
(kuskeilla oli hyvä korttipeli kesken), ja vene, joka lähtee yhdeltätoista,
irrotetaan laiturista (mikäli sellainen sattuu satamassa olemaan) joskus yhden
jälkeen, kun kapteeni on hoitanut pois alta keskipäivän nokosensa. Sähköt,
jotka piti kytkeä takaisin päälle pari tuntia sitten, tulevat ylihuomenna, ja
kuudelta alkavat illallisjuhlat tarkoittaa, että kuuden pintaan aloitetaan
puuttuvien raaka-aineiden ostaminen. Ja yleisesti joka paikasta ollaan
myöhässä, koska ruuhka. Tai eksyminen. Vina meni työhaastatteluun puolitoista
tuntia myöhässä koska navigaattorilla a.k.a allekirjoittaneella oli vähän tie
hukassa, eikä asian kanssa ollut pienintäkään ongelmaa.
Eli toisaalta. Matkalla uuvuttavalle bussinodotussessiolle
vierestä yleensä huristaa bemo eli vanha avo-ovinen volkkaripaku, joka vie
sinut minne haluat yleensä halvemmalla kuin päälinjoilla pysyttelevät bussit.
Laivaa odotellessa voi killua meressä tai istua rantabaarissa, sähkölasku pysyy
sopivan pienenä kun ei voi vahingossa taas unohtaa ilmastointia päälle, ja
illalliskekkerit toimivat yleensä ilmaisena kokkauskurssina.
Paikallinen elämänrytmi vetää imuunsa vaikka länsimainen
täsmällisyyteen tottunut ylikuormittunut aivo yrittääkin välillä vastaan
taistella. Kaiken oppimansa voi helposti heittää päälaelleen yhden päivän
aikana paikallisten seurassa. Vastaan tulee paljon hetkiä jolloin kuvittelee
nähneensä kaiken. Kunnes sitten kääntää päänsä ja törmää seuraavaan vieläkin
absurdimpaan asiaan. Mielenkiintoisia hetkiä kokee myös yrittäessään selittää
paikalliselle minkä takia jokin asia tuntuu oudolta. Ai mitä, eikö teillä päin
jaeta essoja henkilökunnalle ennen työvuoroa baarissa? Tai ruiskuteta
kananmuniin väriainetta, jotta saadaan neonvärisiä, pimeässä loistavia tipuja?
Samalla siihen kaikkeen alkaa tottua. Turtua. Joka paikka on niin täynnä
yksityiskohtia, että niitä kaikkia on mahdotonta huomata, on vain pakko
keskittyä siihen kuuluisaan suureen kuvaan.
Eniten rakastan täällä elämisen ennustamattomuutta. Kun vaan
uskaltaa lähteä, löytää itsensä tilanteista joita ei todellakaan olisi osannut
kuvitella aiemmin. Kuten taksista matkalla ex tempore- illalliskutsuille
toiselle puolelle saarta siinä uskossa, että vastassa on japanialaisten
sohvasurffareiden järkkäämä sushi-ilta. Kunnes tajuaa istuvansa ringissä
tsunamin jälkituhoja karkuun muuttaneiden, seitsemääkymppiä lähentelevien
pappojen kanssa traditionaalista japanilaista illallista syöden ja
pillitetra-sakea juoden japanilaisen vokaaliteknon huutaessa toisessa tv:ssä
samalla kun toisessa toosassa pyörii video tsunamin tuhoista. Upeat teknopapat
muuten jatkoivat vielä aamuyöstä karaokeklubille kun nuorilta loppui virta.
Kotiin ei kuitenkaan saanut lähteä ennen kuin olin antanut nimmarit Tove
Janssonin ja Astrid Lingrenin puolesta, samoilta huudeilta kun olen.
Toistaiseksi vielä joka päivä, sama se kuinka helvetillisesti
se on alkanut, on päätynyt hymyyn ja yksinkertaisuudessaan maailman kauneimpaan
lauseeseen: I love my life. Balilla vaan on se vaikutus ihmisiin.
