25.6.2006 Mt. Kinabalu, Borneo, Malesia
Heräilin yöllä jatkuvasti koska palelsi. Mökissäni oli 8astetta lämmintä! 1:30 teki mieleni vain kääntää kylkeä ja lopettaa urakka koska mieleni ei todellakaan tehnyt lähteä pilkkopimeässä kivikkoon jyrkälle rinteelle hyppimään. ...Mutta koska minähän en ole häviäjä, nostin itseni pystyyn kylmästä huolimatta. Puin päälle ja menin keittiöön kokkaamaan aamupalaksi nuudeleita. Otsalamppu otsalle ja menoksi. Samat rappuset tuntuivat jatkuvan aina taivaaseen asti ja nyt ongelmana oli myöskin ohuempi ilma. Vihdoin päästiin kohtaan jossa kasvillisuus loppuu ja köydet alkoivat. Pimeässä tämä ei ehkä ollut ihan yhtä pelottavaa koska alaspäin ei nähnyt kuin sen mitä otsalampun valokiila kantoi. Ajoittain rinne oli niin jyrkkää että käsillä piti vetää itseään köyttä pitkin ylös ja välillä taas pystyi kävelemään pikkuaskelin siksakkia. Huipulle oli tarkoitus päästä auringon noustessa. Kun aamu sarasti oli matkaa minulla vielä n.200m. Ja huipun tavoitin noin 6:30 Loppumatkan taitoin yhden mukavan Philippiiniläisen tytön kanssa joka oli ainoana heidän ryhmästään saavuttanut huipun. Kyllä meillä oli voittaja fiilis kun korkeimmalla kivellä istuttiin ja syötiin keksejä. Kerrankin voin sanoa olevani korkeammalla kuin kukaan koko kaakkois-aasiassa!
Aloitimme alastulon ja se kävi melko näppärästi. Melko nopeasti olimme taas majapaikalla, kasasin varusteet, yritin lämmitellä hetken, join kupin kahvia ja sitten jatkoimme alaspäin menoa. Ensimmäiset kolme kilometriä menivät hyvin. Kuin olisi kauris ollut ja hypellyt kiveltä toiselle... sitten alkoivat jalat pettää. Yhtäkkiä polvet lyö lukkoon ja sen jälkeen totaalisti pettää. Alkoi taas jännittämään. Kepistäni kiinni pidellen tulin alas askel askeleelta tuskaisemmin. Ja sitten joku avasi hanan. Raput muuttuivat mutajoeksi ja kaikki vaatteet olivat märkänä vaikka oli sadeviitta päällä. Viimeisen kilometrin aikana en enää oikeen pystynyt seistäkkään ja teki mieli itkeä. Ajattelin vain että mun on prkl päästävä pois täältä ja nopeasti. Jalkoja todella poltti.
Kun pääsin takaisin Headquartersille lähinnä vain v***ti ja kun sain vielä kuulla että seuraava bussi menee n.kahden tunnin päästä oli kiukku lähellä. Miksi ihminen kiusaa itseään näin? Ihan silkkaa itsensä rääkkäämistä sanon minä. Menin ostamaan kylmän kokiksen ja heti perään kuumaa teetä, vaihdoin kuivan takin ylleni ja yritin rauhoittua kun odottelin bussia. Vihdoin bussi tuli ja tämä oli taas oksennusksen katkuinen. Satoi edelleen kun saavuin KK:hon. Otin taksin hostellille, ostin alhaalta kuppinuudeleita ja juotavaa huoneeseeni siltä varalta etten pääse seuraavana päivänä kävelemään ja nukahdin.