Elämä on koulu: missä ympäristössä ikinä olemmekaan voimme tehdä siitä itsellemme oppimispaikan. Aina on mahdollista oppia jotain. Minä kurssitan itseäni tällä hetkellä muun muassa itikoiden sietämisen kanssa. Olen ehkä edennyt esikoulusta ensimmäiselle luokalle. Raapiminen on huomattavasti vähentynyt itsehillinnän kasvaessa.
Täällä viidakossa, meidän tilalla, asustaa meidän pomon lisäksi adoptiota odottavia koiria ja perulainen kolmihenkinen perhe. Tähän perheeseen kuuluu seitsemänvuotias poika, jonka vanhemmat ovat kotoisin Pohjois-Perusta, jossa he elivät shipibo-heimon parissa. Shipibo-heimoon kuuluvat ovat perulaisia alkuperäiskansan jälkeläisiä, joilla on oma kielensä ja jotka harjoittavat omaa traditionaalista heimokulttuuriaan yhteisöissä. Meidän seitsenvuotiaan pikkushipibo-pojan elämä on heittänyt aika lailla kärrynpyörää tässä viimeisten vuosien aikana. Hän lähti äitinsä kanssa heimon parista Etelä-Peruun ja viime vuonna he saapuivat tänne tilalle, jossa minun pomoni pestasi pojan äidin miesystävän metsätöihin ja antoi koko konkkaronkalle paikan asua omalta tilaltaan.
Olemme joka päivä tekemisissä tämän perheen kanssa. Päivät työskentelemme perheen miehen kanssa ja iltapäivät hengailemme perheen energiaa säteilevän nuorukaisen kanssa. Minua ja poikaa yhdistää muun muassa se, että opettelemme kumpikin espanjaa. Hänen äidinkielensä on edelleen shipibo, jolla hän kommunikoi perheensä kanssa. Meitä myös yhdistää levottomat jalat, vedellä räiskiminen pestessämme astioita sekä intohimo sokeriin ja korttipeleihin.
Pojan äiti on taitava ottamaan etäisyyttä. Hänen osansa on lähinnä keittää riisiä. Ilmeisesti hänellä on kaksi vanhempaa poikaa, jotka ovat jääneet elämään yhteisöön. Laskeskelin hänen olleen noin 15-vuotias ensimmäisen lapsen synnyttyä. Ilmeisesti näissä heimoissa ei paljoa jälkipolven kanssa viivytellä. Yritin selvittää pomoltani enemmän pojan äidin taustoista mutta edes hän ei tiennyt mitään toisista lapsista. Eräänä iltapäivänä onnistuin luomaan keskustelun pojan äidin kanssa ja hoksasin, ettei hänkään oikein osaa espanjaa. Ilmeisesti siitä osittain johtuu tämä hiljaisen riisinkeittäjän roolinotto.
Poika viettää päivänsä täällä tilalla, jossa hänellä on kotikoulu käynnissä. Se on lähinnä avoin silloin, kun pojan mieli on sille avoin.
Toisin sanoin ei kovin useasti. Minä olen muun muassa harjoitellut hänen kanssaan kirjaimia ja numeroita. Muut vapaaehtoiset ovat lukeneet hänelle, tehneet väritystehtäviä ja pelanneet erilaisia pelejä. Mutta koko ajan aika ainutlaatuisessa koulussa hän on täällä. Hän on erityislaatuisessa tilanteessa sen suhteen, että hän on monen aikuisen ympäröimänä ja saa melkein aina halutessaan jonkun aikuisen seurakseen. Hän on nokkela poika, joka tuntuu jatkuvasti kehittävän itseään tässä villissä viidakossa. Kun yksi meistä väsyy hänen kanssaan kortinpeluuseen tai hänen kantamiseensa reppuselässä, on hän jo seuraavan niskassa roikkumassa. Sen lisäksi että hän oppii espanjaa, on hän päässyt myös oppimaan englantia, sillä se on meidän vapaaehtoisten kieli. Hänen energiansa tuntuu olevan loppumaton. Ja kaiken lisäski hän tuntuu olevan yllättävän kartalla kaikesta siitä, mitä tilalla tapahtuu. Luulen hänen keräisivän tilalla eniten tykkäyspeukkuja, jos niitä täällä ruvettaisiin jakamaan.
Kysyin pojalta, tykkääkö hän olla täällä. Hän sanoi, että hän pitää edellisestä asuinpaikastaan enemmän. Siellä hän kertoi käyneensä koulua ja tuli maininneeksi myös muutamasta tytöstä, joita hän taitaa kaivata. Ei ole kyllä epäilystäkään siitä, etteikö hänellä olisi hauskaa täällä ja ehkä vanhemmilta vähäksi jääneen huomion hän saa korvattua tilan ihmisiltä, jotka täällä asuvat ja vierailevat. Mutta ymmärrän hänen kaipuunsa edelliseen paikkaan: emme aikuisina ikinä pysty korvaamaan vertaissuhteita. Täällä hänellä ei ole ikäisiään kavereita.
Onneksi voin välillä yrittää tekeytyä sellaiseksi - ainakin hetken ajaksi ja sitten palata takaisin tylsäksi aikuiseksi, joka pyytää tiskaamaan astioita tai keräämään palikat takaisin paikoilleen.
Tämä teksti on suurimmaksi osaksi kirjoitettu tämän tekstin päähenkilön roikkuessa kaulassani kaksin käsin ja hänen yrittäessään saada minut riippumatosta olemaan aktiivinen hänen kanssaan. Siestan aikaan suhteellisen haastava tehtävä, jonka poika kuitenkin vei loppuun asti ja lopputuloksena läkähdytti minut pallon potkimisella päivän polttavimman auringon alla.
Tämä ekstrahuomion saamisen syy lienee oli siinä, että yli puolet vapaaehtoisista lähti tilalta ja nyt pojan viihdytysvastuu jaetaan pienemmän porukan kesken. No, pysyypähän virkeänä!
