Jouluaattoa! Ylös punkasta 4.45 eli alle 5 tunnin unien jälkeen. Eilen joku hullusoitteli vielä lähemmäs 12:sta (oltiin jo sängyssä nukkumassa, että haku hotellilta olisikin jo tuntia aikaisemmin, eli klo 6.30! Siinä on suuri ero 7.30: een verrattuna. Eli joku organisoija on laittanut retken todella täyteen "rahat pois lurjuksilta" -tyyliin. Kiva. Syynä aikaisempaan herätykseen oli kuulemma se, että opas ja kuski (samassa persoonassa) saa hakea toisia matkailijoita kaukaisemmasta hotellista mukaan retkelle, eli he taitavat asua jossain jumalan selän takana.
Olimme saaneet melko hyvän (suht uusi) hotellin aivan Kota Kinabalun keskustasta nimeltä Borneo. Hissiä ei rakennuksesta löytynyt, joten matkalaukkujen kanssa sai hieman pinnistellä portaita ylös kolmanteen kerrokseen. aamiainen oli niukka, tarjolla lähinnä paikallista riisiä ja nuudelisekoitusta paahtoleivällä ja teellä. meneillään ei ole todellakaan mikään huippusesonki, koska olimme ainoat hotellivieraat aamiaisella. Vatsassa vääntää paikalliset aamukananmunat, parempi jättää ne suosiolla rauhaan seuraavia aamuja ajatellen.
Retken opas oli myöhässä reippaat 20 minuuttia, sää ei onneksi ollut sateinen. Kyselin kaikkea maan ja taivaan väliltä kun ajoimme hakemaan toisia retkelle mukaan tulijoita, Mark näytti nukkuvan autossa. Kuski kertoi, että todellinen syy aikaisempaan ylösnousuun oli ollut varautuminen huonoon säähän; hän oli tahtonut meidän näkevän kastumatta mahdollisimman paljon. Taivaalla näkyi muutamia pilviä, mutta tuskin ne sadetta mukanaan toisivat. Kuski kertoili, että sää saattaa sadekautena muuttua hyvinkin nopeasti ja tänään oli odotettavissa sateita - ja rankkoja.
Ajoimme läpi rauhallisen ja kauniin maaseudun, paikallisia ihmisiä näkyi siellä täällä askareissaan. Parasta oli kuitenkin Mt. Kinabalun näkeminen! Mikä vuori, sinne kun olisi päässyt kiipeämään, mutta turha toivo sadekautena. Kuski kaasutteli aika tavalla, mutta sentän suostui pysähtymään kerran, kun tahdoin kuvata kaukaisuudessa häämöttävää Kinabalua.
Toiset retkeläiset saatiin mukaan. Että he jaksoivatkin puhua (tai paremminkin huutaa) heti aamusta toistensa kanssa. Olivat kuulemma tulleet Kuala Lumpurista. Ja mitkä varusteet heillä olikaan mukana; rantasandaalit ja shortsit viidakkoreissua varten. Joillekin tulee ongelmia, tuumailin, mutta eipä haittaa, mikäli se ei omaa matkantekoa haittaa.
Noin puolen tunnin ajonjälkeen saavuimme määränpäähän, eli paikkaan, jossa tulisimme kulkemaan 41 metriä maanpinnan yläpuolella. Aluksi sai kiivetä jonkin verran ylöspäin suhteellisen helppokulkuisessa maastossa. Kävelin edellä, sillä tahdoin nauttia näkemästäni ja ottaa rauhassa kuvia. Lisäksi en jaksanut kuunnella kahden KL -pariskunnan jatkuvaa suunsoittoa. Tarkoitushan oli tulla nauttimaan viidakosta, ei kuuntelemaan sukujuuriltaan kiinalaisten taukoamatonta pälätystä.
Kävelymatka loppui (liian nopeasti) ja lipuntarkastuspisteen kautta pääsimme varsinaiselle "Canopy Walk" -osuudella, eli saimme kävellä puiden väliin pingotettujea riippusiltoja pitkin. Matkaa alas oli todellakin tuo 41 metriä ja korkeanpaikan kammoiselle matkanteko oli hieman "rauhallista". Kameroista oli joutunut maksamaan erikseen, mikä oli hieman turhaa, koska ylhäältä ei avautunut mitään henkeäsalpaavia näkymiä. Alhaalla oli rehevä viidakkomaisema, mutta koska se levittäytyi tasaisena joka puolella, ei kuvista tullut oikein minkään näköisiä. Hyvin KL-perheet suoriutuivat kävelystään pelkillä rantavarusteilla - ihme.
Tulimme alaspäin eri reittiä ja opas vei meidät pienelle vesiputoukselle, jossa paikalliset olivat jo polskuttelemassa. Näin kyltin, mikä johti lepakkoluolle ja olisin tahtonut käydä siellä. Mark laittoi kampoihin. Tilaisuus lisäretkeilyyn tarjoutui kun KL-pariskunta
