Kaapissani asuu torakka. Kaikista myrkyistä huolimatta se
yksi sitkeä pirulainen ei suostu lähtemään vaikka olen jo massamurhannut koko
sen perheen. Tuo mukavaa jännitystä aamuun, kun koskaan ei voi tietää tuleeko
housuissa olemaan valtava ötökkä, kun ne pukee päälle.
Seinälläni asuu sisilisko. En uskalla liikuttaa taulua, en
halua tietää kuinka iso perhe sillä on. Vessassa ei ole lavuaaria, ja pönttö vedetään
kaatamalla siihen vettä kauhalla isosta ämpäristä. Seisova vesi houkuttelee
hyttysiä huoneeseen, jonka ikkunassa ei ole lasia. Luonnollisesti muusta kuin
jääkylmästä vedestä on turha haaveilla.
Mutta minulla on tv, joka näyttää vain indonesialaisia
ohjelmia, ilmastointi, jota en käytä, ja valtava sänky. Asun paikallisten
tasolla keskiluokan guest housessa. Samalla tasolla ihmisten kanssa joilla on
varaa ostaa muutakin kuin ruokaa, mutta joille heillekin 1,5 miljoonan rupian vuokra
voi olla liikaa. Euroissa se tekee suunnilleen 125€/kk. Suomalaisittain tätä
kai kutsuttaisiin vuokra-asunnoksi sillä erolla, että takuuvuokraa tai
keittiötä ei ole. Kokkaaminen kotona tulee paikallisillekin kalliimmaksi kuin
ulkona syöminen, joten keittiö koetaan turhakkeena monessa asunnossa.
Majapaikkani on Sanurin eteläkärjessä Balin itäpuolella,
kulmassa, jossa turistit ovat nähtävyys, ei niin kuin Kutalla, jossa
paikalliset ovat vähemmistössä. Ympäröivän asuinkorttelin kutakuinkin omistaa
vuokraisäntäni, jonka kanssa kommunikointi sujuu tällä hetkellä käsimerkein ja
piirustuksin. Naapurusto koostuu melko lailla vuokraisännän perheestä. Menin
laskuista sekaisin jo ensimmäisenä päivänä kuinka monta veljeä heitä on
yhteensä.
Ja viereisessä kämpässä asuu sohvasurffareiden eteen
heittämä enkeli nimeltään Vina, jonka ansiosta olen päässyt jo viikossa
syvemmälle paikalliseen elämänmenoon kuin olisin osannut toivoakaan. Upean
ystävän lisäksi pakettiin kuuluu maailman suloisin koiranpentu, joka kulkee
kätevästi käsilaukussa paikasta toiseen, ja on takuuvarma keskustelunaloittaja
mihin ikinä sen sitten viekään.
Rannalle kävelee viidessä minuutissa, koululle ajaa skootterilla
vartissa. Sanurin alue on täynnä pieniä warungeja ja baareja, joissa voi vaan
maata säkkituolissa tai riippumatossa, ja unohtaa kaikki huolet. Live-musiikkia
on tarjolla joka ilta, ja useimmat bändit käyvät stand up showsta
mielenkiintoisine versioineen klassikkobiiseistä. Keikan jälkeen bändi jää
yleensä baariin drinkille kitaroidensa kanssa ja joka ilta jossain raikuu
yhteislaulusessio asiakkaiden kanssa. Rannalla on myös maailman kaunein
banmbuista rakennettu joogasalonki, jossa joka ilta auringonlaskun aikaan Kokin
raajat natisee, kun ohjaaja ruoskii orjapiiskurin tavoin venymään vielä vähän
enemmän.
Elämä Balilla on siis alkanut hyvin. Pienen tuunauksen
jälkeen asunto alkoi heti tuntua kodilta, ja vaikka aluksi suunnittelin
vaihtavani huvilatyyliseen majoitukseen heti kun sellaisen halvalla löydän,
epäilen jo nyt koko ajatusta. Mitä tekee uima-altaalla kun meri on vieressä, ja
kuinka hyvin paikalliseen kulttuuriin pääsee sisälle jos asuu länsimaalaisten
kanssa pahimmassa tapauksessa jaetussa huoneessa 400 euron kuukausivuokralla?
Miten herätä aamulla jos kukko ei olekaan kiekumassa ikkunan alla? Kuka sitten
tuo jumalille tarkoitettuja lahjoja oveni eteen jos kämppikset ovat
saksalaisia? Päivät kuluvat kuitenkin ulkona, kotona olen ollut joka päivä
vasta puolen yön aikaan, eli satakakskymppiä hyvästä sängystä per kuukausi
kuulostaa vallan kohtuulliselta. Kylmiin suihkuihinkin tottui jo kolmessa
päivässä!
Jään siis odottelemaan kulttuurishokkia, jota ei vieläkään
ole näkynyt. Edes viisikymmentäprosenttisesti chilistä koostuva ruokavalio ei
ole vielä onnistunut järkyttämään, joskin tuhti annos riisiä aamupalaksi vaatii
vielä totuttelua. Sen sijaan ymmärrän nyt miksi tätä paikkaa kutsutaan jumalten
saareksi. Ensimmäistä kertaa hyvin moneen vuoteen elän vain tässä hetkessä,
eikä huomisella ole väliä.
