Kovin ääntäpitävä elukka sademetsässä on ehdottomasti sammakko. Sen ääntä ei etenkään yöaikaan voi välttää.
Ja kyllä niitä näkeekin myös. Meidän keittiössä valojen sammutusaikaan on aina eräs yksilö toivottamassa hyvää yötä. Se on sellainen iso rupisammakon näköinen olento, joka välillä liikkuessaan pudottelee tavaroita alas.
Tämä paikka on toiminut jo muutamia vuosia yliopistotutkijoiden sammakkotutkimusyksikkönä. Tällä hetkellä majoitun samassa tilassa kahden panamalaisen väitöskirjatutkijan kanssa. He selvittävät alueen sammakkopopulaatiotilannetta ja sitä, vaikuttaako alueella maailman metsissä jylläävä bakteeri, joka tuhoaa populaatiota. Kun pomoni kysyi, tahdonko viettää jonkun päivän avustamassa heitä, mietin, että no jos se on vaihtoehto, niin miksi ihmeessä jättää tilaisuus hyödyntämättä. Kyllähän sitä kerran elämässä pitää päästä sammakoita tutkimaan.
Kävi tuuri, sillä tutkijat ovat viimeisiä päiviä täällä tekemässä kenttätyöntä ja he toivottivat minut mukaan heti seuraavana päivänä. Lähtöaika venyi pitkälle iltapäivään. Sadekausi on toden totta alkanut nyt ja on melkein sääntö, että se sade sieltä lounaan jälkeen tulee ja viilentää iltapäivän. Olen oikeastaan nyt yöaikaan jopa herännyt siihen, että tunnen vilunväristyksiä kehossani. Naureskelin jo itselleni eräänä aamuyönä, kun melkein olin kaivamassa villasukkia repustani, että olenko tosiaan tekemässä tämän.
Kyllä se keho sitten taitaa tottua ympäröivään säätilaan aina melko nopeasti tai sitten lämpöasteet ovat tippuneet roimasti alas sateiden alettua.
Sammakotutkijoiden kanssa lähdimme patikoimaan sitä samaa polkua, jota olimme paikallisen työmiehen kanssa talsittutu edellisellä viikolla. Päästyämme vuoren päälle alkoi jo hämärtyä. Sytyttelimme otsalamppujamme ja olin innoissani siitä, kun olin ensimmäistä kertaa pääsemässä sysipimeään viidakon ytimeen. Se into ei kauaa kestänyt, sillä välittömästi lampun laitettua päälle, alkoi edessäni valoon lentävien hyönteisten karnevaalit. Onneksi tilanne hieman rauhoittui off-suihkutuksen jälkeen.
Patikoimme sinne samalle joelle, jonka kivien päällä olinkin saanut jo luistella. Nyt se homma vaan vietiin seuraavalle levelille, kun näköaistia testattiin kuun valaistuksessa auringon sijaan.
Meidän tehtävä oli kerätä eri alueilta sammakoita, joista otettiin näytteitä, jotka analysoitaisiin myöhemmin. Minusta se sammakoiden keräys kuulosti ihan mahdottomalta tehtävältä siinä hämärässä - napata nyt sammakoita, joita hädin tuskin näkee ja jotka nähdessään loikkaavat satunnaiseen suuntaan niin, ettet varmasti saa sitä uudelleen kiinni, jos ensimmäisellä kerralla missaat.
Kyllähän se minulta jonkin aikaa kesti ennen kuin matelijaeläin piirtyi sarveiskalvolleni. Mutta kun sen ensimmäisen bongasin ja muut alkoivat niitä kannella pusseissaan, ymmärsin, että kyllä niitä täällä ympärillä riittää ja kun sammakosilmiä vähän tarkentaa, niin eiköhän niitä ala löytyä. Siinä tuli vähän semmoinen olo, että oli suppilovahveroja mättäiden välistä etsimässä. Kun sen yhden löytää, alkaa löytyä lisää ja lisää.
Sammakkosamoiltiin metsässä melkein puolille öin, kunnes tuli jaguaari ja ajoi meidät kotiin.
No valitettavasti ei. Saatiin hommat hoidettua ja palattiin takaisin ilmeisesti ihan hyvällä määrällä näytetuloksia saaliina.
