Olipa kerran lauantaiaamu, jolloin oli suunnitelmana herätä varhain ja lähteä patikoimaan sademetsään, jonne pääsisi tekemään kartoituksen alueen luonnosta ja puustosta.
Retken päätarkoituksena oli hankkia siemeniä ja taimia, joista on tarkoitus lähteä kasvattamaan alueelle uutta metsää. Minun yksi päätehtävistäni täällä on luoda tätä siemenpankkia ja kasvattaa taimitarhaa.
Edeltävänä iltana paikallinen työmies oli minulta kysynyt, että miten jaksan kävellä. selvittääkseen, millaisen reissun voisimme tehdä. Minähän en halunnut hänen ruveta epäilemään fyysistä jaksamista, joten sanoin, että ei ole ongelmaa kävelyn suhteen.
Ajattelin, että emmehän nyt joka tapauksessa kovin kauas tule lähtemään, että eikö kuka tahansa pari tuntia jaksa kävellä.
Launtain lähtöhetkenä hän kysyi, onko minulla eväät mukana. Kohautin olkapäitä ja sanoin, että vettä löytyy, eikö se riitä. Menin pakkaaman omenan mukaan. Kaiken varalta.
Se pari tuntia me käveltiinkin.
Olin aika poikki. Eikä oltu vielä päästy edes siemenapajille. Oltiin vasta saavuttu erään joen rantaan käveltyämme sademetsän kosteassa ja painostavassa ilmassa jyrkkää vuorta ylös ja alas. Vaatteeni olivat siinä vaiheessa jo niin märät, etten tiennyt, mihin otsaltani hiet enää pyyhkiä. Seuraava vaihe oli sitten lähteä kävelemään joen vartta pitkin. Tai ei vartta vaan itse jokea. Tällä hetkellä sadeekausi tekee vasta tuloaan, joten joen pinta on suhteellisen matala. Ei kuitenkaan niin matala, ettenkö olisi saappaillani sieltä jokivettä kantolastiksi ottanut muutamaan kertaan.
Kun seurasin sitä sulavasti ja ripeästi etenevää paikallista panamalaistyömiestä, joka näytti kuin olisi pystynyt kivien päällä hyppimään vaikka silmät kiinni, oli pakko ruveta nostamaan omaa jalkaa ripeämmin, että pysyi perässä ja ennen kaikkea pystyi näyttämään, että kyllä muuten lähtee tältä pohjoismaalaismuijalta. Ja kyllähän se lähti, nimittäin maa jalkojen alta. Ei se ihan niin helppoa ollutkaan niitten liukkaiden kivien päällä taiteilla, joten lopulta löysin itseni sieltä rähmällään... edessäni käsi ojennettuna, että nousehan tyttö ylös sieltä.
Joesta matka jatkui uudelleen sademetsän ytimeen, jossa oppaani halkoi tietä puskittuneen metsikön läpi. Jostain ne oikeat puut lopulta eteemme ilmaantuivat. Lähes perille saavuttuamme työmies kääntyi minuun päin ja kysyi, etkös sinä nyt tämän reitin oppinut. Minä purskahdin nauramaan: ai tämän seitsemän tunnin reitin, jonka sinä juuri viidakkoveitsellä raivasit meille? Toki.
Hyvä reissu. Saalina sen lisäksi, että hikoilin varastoon vuoteen 2032 asti, oli juuri sitä, mitä lähdimme metsästä hakemaan: kasoittain kylvettävää.
