Bungalowista moi. Takana parisen viikkoa aikamoista tien päällä oloa. Nyt vietetään koko tämänastisen retkemme ensimmäisiä päiväunia hyttysverkon suojassa Karibianmeren läheisyydessä Palomino-kylässä.
Ne, joille backpackaus on tuttua, tietävät, ettei se ole reissailun muodoista kevyin. Se on antoisaa ja avartavaa mutta se on semiaktiivista puuhailua, sillä ei ne kyyti- ja majapaikat ihan itsestään järjestäydy. Ja kun rytmi on suhteellisen tahdikas, niin sitä organiseeraamistakin on jonkin verran.
Aika syvällä kokemuksella tietenkin tässä jo mennään, mutta jonkin verran erehdyksiäkin sattuu. Minulle ehkä keskivertoa enemmän, sillä tarkkuus ei ole ikinä ollut minulle se juttu. Mutta itse ehkä erehdyksien sijaan puhuisin 'uusista elämyksistä'....eh. Kun ei ole täysin skarppi, siitä voi seurata esimerkiksi öitä autokorjaamon yläkerrassa, jonne sisääntulo illalla melkein estyy räksyttävän ja hampaita esittelevän vartiokoiran toimesta. Loppu hyvin kaikki hyvin: epäonniset tapahtumat tuottavat yleensä parhaimmat tarinat.
Olin siis varannut meille hostellin Cartagena-nimisen Karibianmeren rannalla olevan kaupungin vasta-avatusta hostellista, joka oli varaussivustolla väittänyt sijaitsevansa kaupungin keskustassa. Tai näin olin ainakin ymmärtänyt: espanjankieleni kun ei ole vielä ihan täysin aukoton. Kun sitten otimme taksin saavuttuamme kaupunkiin, oli taksikuski ihmeissään ja pyöritteli päätänsä: tytöt, tytöt tämä missään keskustassa ole. Kaukana siitä.
Mutta, mutta...kyllä sen pitäisi olla...? Eikö?
Meidät ajettiin laitakaupungin alueelle, joka oli paikallisten täyttämä - ei siis sitä, mitä odottaa saapuessaan Cartagenaan, Kolumbian toisiksi suosituimpaan turistimekkaan. Taksikuski osoitti sormella vasempaan kadun nurkkaan, jossa näimme pelkkiä rasvakätisiä miehiä ruuvimeisselit hihassaan. Tässä on teidän yöpaikka, sanoi kuski ja tarkisti seinältä kadun numeron, joka oli merkattu myös meidän osoitteeseen.
Mielestämme olimme saapuneet autokorjaamoon - hostellista ei näkynyt eloakaan. Ei siinä auttanut muu kuin tehdä puhelinsoitto hostellinomistajalle.
Omistaja vastasi. Se osoitti, että ainakin omistaja oli olemassa. Pian puhelun jälkeen karibialaisen näköinen nuorehko mies tuli noutamaan meitä. Katsoimme kaverin kanssa toisiamme ja mietimme, mitä tehdä. Kun omistaja alkoi yllättäen puhua sujuvaa englantia (tai niin sujuvaa kuin kolumbialaiselta voi odottaa - yleensä kukaan ei puhu sanaakaan), nousi luottamuksemme asteen verran ja päätimme lähteä tarpomaan hänen kanssaan autokorjaamon lävitse. Perällä oli jyrkät kapeat portaat ruostuneen vaikeasti avattavan oven luokse. Oven avauksen seuraamisesta tulleen rytinän jäljiltä astuimme öljynkatkuisesta ilmasta asuntoon, joka näytti kuin näyttikin vasta-avatulta pienmajatalolta. Tajusimme olevamme talon ainoat asiakkaat, mikä hieman laittoi edelleen epäilyttämään mutta nähdessäni hostellin hyvinvarustetun keittiön blenderillä ja veden puhdistuslaitteella, olin myyty. Harvinaista herkkua, kun voi itse pyöräyttää aamiaiseksi aamusmoothiet! Kelpaa, sanoin ja asetimme rinkkamme huoneeseemme.
Mitä enemmän aikaa kului, sitä varmempi olin hyvästä hostellilöydöksestämme, jonka olin siis valinnut pelkästään halvan hinnan perusteella ihan sillä uhalla, että kaikki kaverimme olivat väittäneet, ettei Cartagenasta löydy halpoja hostelleja.
Mutta kyllä muuten löytyy: jos on valmis hieman tinkimään joistain ominaisuuksista. Kokemus osoittautui lopulta melko onnistuneeksi, sillä omistaja oli hyvin avulias ja tuli jopa saattamaan meitä bussipysäkeille ja opasti meidät oikeisiin kulkuneuvoihin, että pääsimme sinne, minne kulloinkin halusimme.
Tiedän kyllä, että ystäväni tulee muistuttamaan tästä vielä vuosienkin päästä. Hän ei todennäköisesti anna minun enää tehdä yöpaikkavarauksia ilman, että olemme tehneet hieman tarkempaa taustatyötä paikan todellisesta (!) sijainnista.
Mutta kuten sanoin, erehdys voi olla elämyksen alku. Joku toinen voi olla toista mieltä ;)
