Okei, kun elää länsimaisissa olosuhteissa, tuntuu, että välillä kaikki on vaan niin mahdollista. Että jos tulee pitsanhimo yöllä kello yhdeltä, niin on mahdollista vaan lähteä hakemaan lähimmästä pitsanpaistopaikasta tätä italialaisten aatelia. Täällä viidakon keskellä ollaan tavallaan oltu vähän jumissa. Ei täysin, koska pystytään tarvittaessa tilaamaan taksi tai kävelemään päätielle, josta hyvällä onnella voimme löytää jonkun menopelin, jonka kuljettajaa voimme pyytäää antamaan kyydin keskustaan. Eli ei olla ihan täysin jumissa, mutta miksipä täältä toisaalta minnekään tarvitsisi lähteä?
Taksintilaus on kohtuullisen kallista, joten ollaan pääosin chillailtu työpäivän jälkeinen aika tilalla. Välillä kyllä iskee järkyttävä himo jotain ruokaa, aika usein jotain sokerista kohtaan, mutta on vain kohautettava harteita ja tyydyttävä siihen, mitä on. Ehkä se tekee ihan hyvää, kun ei aina ole 24/7 kaikki saatavilla. Ei ehkä, vaan se tekee hyvää.
Surupuserohan tässä piti kaivaa esiin, kun 6/8 vapaaehtoisista lähti ja meitä jäi tänne enää kaksi. Viihdykkeet vähentyivät potenssiin tusina ja olotila oli melko ankea. Se, miksi niin moni yhtäkkiä häipyi, johtui siitä, että olosuhteet eivät ole täysin vastanneet sitä, mitä projektinkuvaus antoi olettaa. Näen sen itse niin, että projekti on vasta aluillaan ja sen kaikkien narujen hallitseminen on suhteellisen haastavaa yhdelle taiteilijalle. Joten on luonnollista, ettei ihan kaikki narut pysy vielä rytmissä. Olen samaa mieltä siitä, että en tullut täysin niihin olosuhteisiin, mitä oletin, mutta oma mieli ei enää kykene niin radikaaliin tekoon kuin lähtökättelyyn ennen aikojaan.
Ja hyvä niin, alkuviikon surupilvistä noustiin hitaasti mutta varmasti karnevaalitunnelmiin asti.
Kun meitä oli enää jäljellä kaksi, minä ja etelä-afrikkalainen, ollaan saatu pomolta ekstrahuomiota. Meille on annettu paljon vapauksia työtehtävien suhteen. Huolimatta siitä ollaan silti haluttu valita työtehtävistä simppelein ja rankin. Syynä kenties rakkaus fyysiseen työhön vai yksinkertainen mieli? Anyway, työskentelymme on ollut tehokasta ja ollaan oltu kaksistaankin loistotiimi.
Lisäksi meitä on hemmoteltu iltapäivän kuumilla kaakaoilla (en uskonut että olisi toiminut tropiikissa mutta kyllä vain!). Loppuviikosta iltapäivällä saavuimme kotiin kävelyltä ja meidän keittiössä istui tutuksi tullut huuliharppua soittava naapurimme, joka oli tuonut ison seurueen keittiöömme. He olivat löytäneet jääkaapistamme lounaspastan, jota he haarukoivat suuhun hymyssä suin. En tiedä, keitä naapurimme ruokki, mutta olin iloinen, että papupastani upposi heihin. Liityimme seuraan ja pian olimme valmistamassa seurueen lasten kanssa pannuleipää, josta on tullut etelä-afrikkalaisen työparini toimesta täällä tilalla varsinainen menestys! Olen kyllä reissatessa oppinut aivan uusia kikkoja leivän valmistamiseen. Ei siihen mitään uunia tarvita tai 15 minuuttia enempää aikaa!
Lapset taiteilivat leipätaikinaa helikoptereiden ja nimikirjainten muotoon ja toivat eloa hieman hiljentyneeseen keittiöömme. Se iltapäivän leipäilo oli maistiainen seuraavan päivän viikon loppuhuipennuksesta.
Brasiliassa viimeistellään parhaillaan sambakarnevaaleja, massiivisia juhlia, jotka pitäisi kerran elämässä saada kokea. Mutta kun ottaa tuon samban tuosta pois, voi mennä minne vain Latinalaisessa-Amerikassa ja päästä osaksi tätä katolilaista fiestaa, joka siirtää paastonaikaan.
Meidän pikku kylänen tämän tilan ympärillä tuntuu melko elottomalta lukuunottamassa perässä juoksevia koiria ja kukkotilaa, joka pitää huolen aamuherätyksistä. Sama naapuri, joka oli oman käden oikeudella vetänyt nassuun pastamme edellisenä päivänä, tuli vetämään meitä hihasta lauantai-iltapäivänä ja kehotti meitä lähtemään katsomaan menoa kylän karnevaaleihin. En uskonut, että tästä kylästä voisi irrota todellisia karnevaaleja, joten ajattelin kohteliaisuussyistä vain käydä paikalla kääntymässä. Joten villasukat lenkkareissa ja kahden viikon sateiden mudat housuissa ja hupparissani lähdimme taskulampun valossa kulkemaan mutalällyssä ääntä kohti.
Kun näin sen mekkoihin ja kauluspaitoihin pukeutuneen ihmisjoukon tanssimassa bändin soittaessa, alkoi nolostus iskeä lenkkareista takkuiseen tukkaani. Mikä hiton landepelle oikein olinkaan, enkö tämän enempää tajunnut osoittaa kunnioitusta kutsua kohtaan, ajattelin ja kun olin hieman perääntymässä portailta taaksepäin, ylleni hyökättiin ja peityin suihkuna tulevan vaahdon alle. Ja pian olinkin paikallisten vetämänä tanssilattialla lenkkarit jalassa vetelemässä tanssimoovejani peruaanojen joukossa.
Enemmän tervetullut karkeloihin ei olisi voinut olla. Se pistäytyminen venyi sitten monen tunnin tanssisessioksi, jonka lopputuloksena oli väripulveri- ja vaahtokylvyssä uitettu juhlakansa. Nämä viidakon naapurikarkelot, jotka omalla uniikilla tunnelmallaan veti mukanaan, toi karnevaalit luokseni aivan puskista ja sai surupuseroni lopullisesti kääntymään yhdeksi väriloistoksi -konkreettisesti. Että minnekäpä täältä tarvitisi lähtisi, kun näyttäisi, että kaikki on mahdollista!
