Kun hyppäsin linja-autosta ulos aamukuudelta tänne Puerto Maldonadoon ensimmäisen kerran saapuessani, oli vastassa tuttu tuoksu. Oli kuin olisin palannut takaisin johonkin kodinomaiseen paikkaan.
Se oli tropiikin tuoksu, se sama, jonka nenäkarvani ottivat vastaan Karibianmeren rannalla Guyanassa. Se tuntui luonnolliselta: olin tullut sademetsien läheisyyteen, trooppiseen ilma-alaan.
Kun siitä sitten ajelimme taksilla kapeita kuoppaisia hiekkateitä kohti majapaikkaani, brittiläislähtöisen naisen tiluksille, keskelle metsää, tunne kodinomaisuudesta vahvistui. Vuoret Sacred Valley:n alueella olivat mahtavia, mutta metsä. Ei siitä ylitse pääse, se on suomalaisen eräjorman ja -maijan mielimaisema. Paikka jossa sielu lepää ja jonne mieli kaipaa, kun se tarvitsee rauhaa. Vaikka elämä tällaisessa sademetsässä on hieman villimpää kuin suomalaisessa kuusikossa, sen läheisyydessä olo saa aikaan samankaltaisen tunnetilan. Ja ainakin ne itikat yhdistää.
Minulla meni hetki aikaa oivaltaa, että ihmiset eivät oikeastaan lähtiessään viidakkoon, mene oikeasti viidakkoon. Ainakin Perussa osa kaupungeista sijaitsee sademetsien keskellä, kuten Puerto Maldonado, jossa minä olen. Ystäväni olivat Iquitos-viidakkokaupungissa, jonne pääsee vain matkaamalla lautalla (kolme päivää) tai lentämällä isoimmista kaupungeista. Ihmiset menevät näihin viidakkokaupunkeihin - väittävät menevänsä viidakkoon, mutta eivät he varsinaisesti astu viidakkoon.
En siis valitettavasti itsekään ole täysin viidakossa.
Olen metsien ympäröimänä, kaupungin äänet eivät yletä tänne ja lähin isompi tie on noin 10 kilometrin päässä, mutta ei tämä ole Tarzanin ja Janen kiipeilyaluetta. Ympäröimä luonto on hyvinkin vahvasti ihmisvoimalla työstettyä metsäaluetta. Mikäli villi ja aito, koskematon viidakkoelämä kiehtoo, joutuu sen eteen näkemään hieman vaivaa. Ja se myös maksaa: sillä ydinviidakkoon on Tauno Talliaisella harvemmin asiaa ilman opasta. Tietenkin jos tällaisen paikallisen oppaan kanssa onnistuisi kaveeraamaan, saattaisi siinä muutaman pennin säästää.
Naapureita ei siis juuri ole. Paikallisia on siksi ollut toistaiseksi saatavilla hyvin heikonlaisesti. Meidän tilalla on melko kansainvälinen meininki, kuten näissä vapaaehtoistyökohteissa tilanne tahtoo olla: tällä hetkellä joukkoomme kuuluu eteläafrikkalaisia kolme, pari tanskalaista ja yksi jenkkiläinen. Lisäksi työskentelemme parin paikallisen perulaismetsurimiehen kanssa, jotka tekevät kahdestaan sen ja jos rehellisiä ollaan niin enemmän, mitä me yhdessä vapaaehtoisten porukassa.
Mitä me sitten teemme?
Raivaamme sademetsää. Poltamme risut.
Ja sitten istutamme puita tilalle.
Tulinko siis tuhoamisretkelle sademetsään? Niinkin voisi sanoa.
Kyseessä on tutkimus, jossa selvitetään, miten viidakkoa voisi hyödyntää karjataloudessa eli toisin sanoen tutkimus haluaa tarjota vastauksen siihen, voisiko lehmät laiduntaa Amazonin sademetsässä. Me luomme kokeellisen puunkasvatusalueen, jossa testataan eri puiden ominaisuuksia ja niiden sopivuutta lehmien ruoansulatukselle.
Vaikka metsänraivaus Amazonilla kuulosti ehkä hieman järjettömältä, täytyy myöntää, että olen erittäin onnellinen, että pääsin mukaan. Se nimittäin on tarkoittanut lukuisia työtunteja macheten kanssa. Mikä vääryys maailmankaikkeutta kohtaan olisikaan olla viidakossa ilman asiallista varustusta. Olisi todellinen sääli tulla viidakkoon ja olla käyttämättä viidakkoveistä! Päivä päivältä känsäni kasvavat mutta iskukäteni vahvistuu ja osumasilmäni tarkentuu. Macheteee!
