Huoneemme pöytä on täytetty erilaisista hyönteismyrkyistä ja -karkotteista. Mikään aika päivästä ei ole hyttysvapaa, kun ollaan viidakossa. Sadekauden aikaan ilma on kostea. Kun aurinko on laskenut, se ei jokainen ilta tuokaan helpotusta vaan saa kehon puskemaan vielä sellaiset jälkihiet, että luulisi ainakin tunnin zumbasessiot olevan takana.
Mitä, taasko minä tein tämän itselleni? Olin niin onnellinen vuoriston viileydessä - tai siinä tasapainossa: päivät olivat valoisia ja lämpimiä ja illat piristävän viileitä, jolloin sai sukeltaa villasukkien ja laamaneuleen sisään tehden olon kotoisaksi. Täällä saa työntää laamat ja lampaat rinkan pohjalle ja ottaa hellehatun ylle ja sandaalit alle.
Reilu kaksi kuukautta sitten olin läkähtyä Karibianauringon alle. Se oli rankkaa tällaiselle skandinavian jääprinsessalle, jonka elimistöä talvi ravitsee ja jonka tropiikki kuivaa hetkessä rusinaksi. Guyanan jälkeen minä ajattelin, että joo, kyllä se taisi olla tässä: ei tätä tyttöä polttavan auringon alle ole luotu.
Mutta kun se mahdollisuus hänelle tarjottiin osallistumalla projektiin Amazonissa, kuinka siitä olisi voinut vetäytyä pois?
Tällä kertaa jääprinsessa oli varautunut. Hän tiesi, että edessä on poreilevan kattilan höyryt. Ja hän todella halusi päästä viidakkoon.
Siksi olen nyt Perun sisämaassa, Puerto Maldonadossa, hyttysten ja auringon ruhtinaskunnassa, noin 50 kilometrin päässä Bolivian rajasta ja 10 tunnin bussimatkan päässä Sacred Valley:sta, edellisestä kohteestani.
Lähtöpäivänäni tapasin erään tuttavani kaupungilla ja kerroin hänelle suunnitelmistani. Hän oli innoissaan puolestani - hän oli jokin aika sitten itse palannut kahden viikon viidakkoreissultansa samalta seudulta, jonne minä olin suuntaamassa. Kahta viikkoa enempää hän ei olisi sietänyt: hän nosti pitkää hamettaan, jonka alta paljastui nilkat,sääret, polvet täysin hyönteisten syöminä. Irvistin. Tuota en haluaisi itselleni. Australiaisystäväni, jotka lähtivät pohjois-Perun viidakkoon uuden vuoden jälkeen, kertoivat, että se olisi väistämätöntä. He olivat ottaneet mutakylpyjä helpottaakseen kutinan ja raapimisen aiheuttamaa poltontunnetta, joka ystävieni sanoin oli yöaikaan ollut välillä helvetillistä.
Näiden kertomusten jälkeen, olin että OK. Kyllä siitä selviää, ehkä. Kaikki vain liioittelevat tapansa mukaan. Eihän kukaan muuten menisi viidakkoon vapaaehtoisesti. Ja sitä paitsi, aina sieltä pois pääsee.
Ja niin pääsee. Ensimmäinen tarina hyttysistä, jonka kuulin saavuttuani sademetsän keskelle projektini majapaikkaan, liittyi ranskalaisnaiseen, joka oli joutunut ennen tuloani pakkaamaan kimpsunsa, sillä hänen saamansa itikanpistonsa olivat tulehtuneet niin pahasti, ettei siinä enää Lyyti kirjoittanut ja Lumikki laulanut. Paitsi tuskasta. Samalla siinä sitten käytiin lävitse erään jenkkiläispojan toimesta kaikki mahdolliset muut vaarat, joiden uhrina olemme tässä viherlandiassa: kuinka mullassa vaanivat polttopistiäiset saattavat iskeä salakavalasti polulle hetkeksi pysähtyessä tai kuinka edellisenä yönä myrkkykäärme oli ottanut kalloonsa kiven osuman projektinjohtajamme huoneessa.
Mutta kun niistä vaaroista nyt hieman otetaan etäämmälle ja siirrytään oikeisiin asioihin, niin on ollut melkoisen rikas vastaanotto täällä Madre De Dios- joen varrella sijaitsevassa vihreän kullan paratiisissa. Cuscon hostellissa, joka sijaitsi tämän bilekaupungin ytimessä, oli hiljaisemmat yöt kuin täällä lähes naapurittomassa viidakkolokaatiossamme. Viidakolla on niin paljon juteltavaa aamusta iltaan, että siitä saisi monta satukirjaa painettua viidessä minuutissa. Tämä metsä ei vaikene. Yöhön on painettava korvansa ininän, sihinän ja kurnauksen ääniin. Hyttysverkon alla se tuntuu jopa niin kotoisalta tai suorastaan ylelliseltä, että tuntuu kuin olisi se 6-vuotias lapsi, joka sinnikkäästi toivoi itselleen vuoteensa ylle ripustettavaa prinsessaverkkoa sitä kuitenkaan koskaan saamatta. Nyt se on tässä, parinkymmenen vuoden jälkeen, ylläni ja ympärilläni tässä viidakon valtakunnassa.
