Niin vain tuli sienitilalla aikani päätökseen ja ryömin laaksosta takaisin Cuscoon sivilisaation pariin. Tällä kertaa suuntana oli Machu Picchu. Eihän se ihan suunnitelmien mukaan mennyt, sillä aikomanamme lähtöpäivänä kuulimme, että kyseinen salainen inkojen kaupunki oli suljettu. Enpä arvannut, että niin voisi tehdä. Syy oli kuitenkin selkeä: yleisen liikennelakon takia tiet Machuilemaan oli myös blokattu. Odottelimme sitten pari päivää ystäväni bongaamassa hostellissa, että teille nostetut kivenjärkäleet ja muut lakon tuomat blokkivälineet oli saatu siivottua pääteiltä. Ilmeisesti ihmiset vastustavat laaksoon tulevaa lentokenttää ja aiheuttivat siten liikennelakon, joka vaikutti ei vaan Machu Picchuun vaan koko Cuscosta pohjoisen suuntaavan liikenteeseen.
Odottelu oli kuitenkin pientä kärsivällisyyden sietokykyä kasvattavaa siihen nähden, mitä pääsin kokemaan itse paikan päällä. Saimmehan kuitenkin odottelun takia viettää pari päivää tässä 1500-vuosisadalle olevassa inkojen pääkaupungissa, joka on a) edelleen kaunis mutta b) vahvasti kolonisoitu espanjalaisten valloituksen jälkeen. Espanjalaiset päättivät hieman viilata inkojen asettamia millilleen yhteensopivia temppeleiden kivenjärkäleitä ja muun muassa koota temppelin päälle omat katoliset kirkkonsa. Niin sitä pitää.
Raunioita kuitenkin riittää: raunioähkyyn ei ole vaikea päästä näillä alueilla. Paljon on siis myös säästynyt, mutta mikään ei ole säilynyt niin ehjänä ja edelleen lumoavana kuin tämä Aquas Calientesin kaupungin yläpuolella sijaitseva piilotettu ihmeellinen "salattu" Machu Picchun kaupunki, jota kultaiseksi El Doradoksikin luultiin.
Kukaan espagnoli ei kuitenkaan siirtomaa-aikaan päätynyt Machuilemaan. Inkat vain muusta syystä päättivät pakata kimpsut ja kampsut ja jättää mutaman sadan vuoden kiviaskaretyöt ja kotinsa oman onnensa nojaan. Siellä ne järkäleet sitten villin luonnon alla elelivät 1910-luvun alkuun asti. Ja onneksi näin: eihän se muuten maailman uuden seitsemän ihmeen joukkoon olisi päässyt ja kirinyt yhdeksi maailman turistimagneetiksi. Kun Machu Picchun portille aamuneljän jälkeen otin ystävieni kanssa kompassin neulan, mietin, että taidan olla aika onnekas. Voi olla, että joidenkin vuosien päästä portti todella suljetaan, ei liikennelakon takia vaan turistimassojen aiheuttaman kestämättömyyden takia. Voi olla, että kävely inkojenkin astumilla kivilaatoilla vaihtuu lentomatkoiksi salatun kaupungin yllä. Turistimäärät ovat vain yksinkertaisesti ylitse pursuilevia. Jonkin verran määriä jo rajoitetaan: esimerkiksi Machu Picchu-vuorelle ei päästetä päivittäin kuin 800 kipuajaa. Sekin on kuitenkin todennäköisesti enemmän, mitä koko kylässä oli edes asukkaita.
Olimme onnekkaita, että oma reissumme sijoittui sesongin ulkopuolelle. Eihän se sitä tarkoittanut, että jonoja ei olisi ollut. Kiipesimme aamulla 2000 askeleen yhä jyrkemmäksi ja jyrkemmäksi käydyt portaat kuin mitkäkin pyhiinvaeltajat yhteisessä turistilaumassa samalla, kun jokainen meistä ainakin jossain vaiheessa varmasti katui päätöstään. Kuulimme nimittäin ylös menevien Machu Picchun portaille menevien maksullisten bussien kaiun korvissamme samalla, kun hikoilimme aamuviideltä paitojamme läpimäräksi pyrkiessämme ylöspäin.
Minä ja retkivaljakkoni saavuimme perille kreivin aikaan kello kuudelta, jolloin Machu Picchu aukesi ja menimme hieromaan silmiä utuiseen mysterialandiaan, joka piti vielä aamukuudelta esirippua kaupunginsa yllä.
Kaikki sanovat, ettei sitä voi sanoin kuvata.
Kyllä voi. Valtavia kivijärkäleitä toisiinsa kiinnittettyinä luoden erilaisia rakennelmia, joita on käytetty niin uhraamiseen, ajan seuraamiseen, väkijoukkojen kokoamiseen, viljelyyn kuin asumiseen. Yksinkertaista.
Mutta olihan se upea. Oli. Upea. Ihme, joka osoittaa, että ihminen pystyy melkoisiin suorituksiin (ilman teknistä apuvoimaa) kun vain yhdessä pyrimme kohti päämäärää.
Kuulin ja luin niin paljon tarinoita siitä, kuinka Machu Picchulla voi tuntea suuria energia-aaltoja ja voimia. Mietin, millaisista voimista ihmiset puhuvat. Siksikö eräs olutfirma halusi mennä sinne kuvailemaan 2000-luvun alussa mainosvideota ja luoda yhteydet oluesta ja voimasta? Ainut mitä tämä olutfirma sai aikaan oli erään kukkulan laella sijaitsevan aurinkokellona toimivan järkäleen pahasti vaurioitumisen
- ja kutsun oikeuteen. Oi Machu Picchu miksi päästit heidät sisään?
Minun reissu ei päätynyt oikeuteen mutta yhtä ahdistaviin tunnelmiin kyllä. Kun palasimme päivän jälkeen sähkönsä menettäneeseen Machu Picchun lähikaupunkiin, minun ei tarvinnut paljoa miettiä, miten loppupäiväni tunnit käyttäisin. Kehoni päätti puolestani. Machu Picchu oli varastanut energiani. Hostellin wc-pönttö täyttyi sisältäni tulevasta tavarasta - koko yön ajan niin ettei aamulla mitään enää tuntunut olevan jäljellä.
Päätelmänä: ruokamyrkytys vol. 3.
Parastahan oli se, että olimme tehneet matkan low budget-meiningillä eli Machu Picchulle menevän ylihintaisen junan ottamisen sijaan olimme valinneet bussit ja junanraiteen vieressä kävelyn. Se oli melkoinen ultramaratonsuoritus sitten edessä: ensin kolmen tunnin kävely kunnossa, jossa vesikään ei pysynyt sisällä ja sen jälkeen palkkioksi 6-7 tunnin pikkupakussa matkustelu jo itsessään matkapahoinvointia aiheuttavilla vuoristoteillä. Pääsin kuitenkin maaliin ja Machu Picchu olisi luvan saanut antaa mitalin. Vaihtopysäkillä kun kuski väitti antaneensa minulle 10 solia liikaa vaihtorahaa, oli lähellä, etten ruvennut armottomaan suomalaisnoitumisseremoniaan. Oikeasti hän oli antanut minulle yhden solin liian vähän. Kenties yritti käyttää hourailevaa olotilaani edukseen, mutta äläpä äläpä, kyllä minä velkani tiedän sentilleen, vaikka olisin puolikoomaan vaipumassa.
Ah. Nyt on sitten ollut lepopäiviä hostellissa, jossa on ehkä avuliaimmat työntekijät koko universumissa. Ystävät ovat huolta, niin ihmis-kuin eläinystävät. Kirppu herätti tähän aamuun puraisemalla nilkasta. Kiitos hänelle. Hän kyllä menetti elämänsä sen jälkeen.
Kaikesta huolimatta, Kiitos Machu Picchu. Ei se ruokamyrkytys sinun syytäsi ollut.
