On vaikea sanoa, missä vuodenajassa olen viimeiset viikot ollut. Paikallisilta tiedustellessa asiaa he usein vain kouhattavat olkapäitään ja nauravat vastaukseksi, ettei sellaisia täällä Bogotassa ja sen lähialueilla ole olemassakaan. Bogotan kaupungin kävelykierroksen opas kuvaili sen niin, että päivän aikana saat jumpata ulkona ollessa useaan otteeseen takinlaiton ja -poisoton kanssa. Ollessani Bogotassa päivät olivat kuitenkin jatkuvasti sateisia ja palelin taukoamatta. Auriniko tuntui vetelevän ramppikuumetta esiripun takana. Kuvittelin saman jatkuvan Bogotan lähikylässä Granadassa, mutta ilmeisesti ramppikuume hellitti ja parin viikon aikana olen päässyt nauttimaan lämmöstä ja pilvettömästä taivaasta Granada-kylän eräistä puutarhaista työskennellessäni.
Kylmyydeltä täällä ei kuitenkaan välty. Oli päivällä miten lämmintä tahansa, vuoristossa illat menevät luihin ja ytimiin. Siksi nukumme tuhtien vilttikerrosten alla. Eikä niitä vilttejä koskaan ole liikaa - osa palelee aina.
Sen lisäksi että minut on ohjattu työskentelemään täällä kolumbialaisella tilalla erilaisten vihannesten ja suomalaisjantterille eksoottisten hedelmien (uchuva, maraguya, granadilla...) parissa, olen saanut myös iskeä omat käteni temppelin rakentamiseen.
Tämä tila ei nimittäin ole ihan mikä tahansa tila. Sen lisäksi että ympäristö on kuin suoraan paratiisista ja täällä harjoitetaan joogaa, tarjotaan majoituspalveluja ja tehdään taidetta, täältä löytyy olallansa pussissa helmiä kantava mantroja toistava joukko. He omistavat tämän paikan. Joukon naiset pitävät yllään huiveja kuin hindulaiset ja miehet kasvattavat itselleen takalistostaan lähtevät letin. He ovat hare krishnoja, tämän tilan asukkaita.
Tämä tieto heidän aatteellisesta suuntautumisestaan on ilmeisesti heille vain pieninpieni juttu, jonka he päättävät olla mainitsematta nettisivuillaan ja mainoksissaan, joissa he kertovat vapaaehtoistyöohjelmistaan.
Itselleni paikan aattellinen vakaus ei tullut yllätyksenä, sillä tulin paikalle ystäväni värväämänä. Hän kertoi, että elämä tilalla on leppoisaa eikä kukaan yritä saada sinua toistamaan hare- mantroja transsiin saakka. Osalle täällä saapuneista tilan aatteet olivat kuitenkin täysin odottamattomia - he halusivat tulla tänne vain joogaamaan mutta päätyivätkin noin 30-40 hengen hare krishna yhteisöön.
Tosiasia on se, että me olemme täällä vapaaehtoisina ja teemme työmme tilan ja sen ihmisten eteen. Se tarkoittaa puutarhassa, keittiössä tai rakennusmaalla työskentelyä. Yöpymistä ja kolmea runsasta vegeannosta vastaan maksamme pienen korvauksen. Kaupan päälle saamme päivittäin osallistua joogatunneille ja hare krishnojen meditaatio/seremoniahetkiin ja oppitunneille. Jostain syystä seremoniat ja oppitunnit eivät ole olleet meidän vapaaehtoisten suosiossa. Olemme löytäneet oman kotoisan saarekkeen meille vapaaehtoisille omasta majatalostamme, jossa vietämme illat monikulttuurisessa joukossamme takkatulen äärellä.
Rakennustöihin kuuluu muun muassa uuden ravintolan rakennus ja 10 vuotta kestäneen temppelin rakennus. Se temppeli on muuten upea, jonka mosaiikkeihin pääsin itsekin oman kädenjälkeni painamaan.
Eniten olen nauttinut puutarhassa työskentelystä. Siellä olemme saaneet työnohjaajan 74-vuotiaasta sitkeästä tilan ulkopuolella asuvasta kolumbialaispapasta, joka puhuu maalaismurteellaan paikallisesta elämänmenosta ja kertoo ajastansa lypsytilan työntekijänä. Koska olen itävaltalaisen ystäväni kanssa päätynyt puutarhaan useaan otteeseen, olemme ystävystyneet papan kanssa. Hänkin on ottanut meidät lempilapsikseen ja tuo meille päivittäin makeisia ja vaimonsa leipomaa maissileipää. Lämmin suhteemme saa meidät päivittäin halailemaan työpäivän jälkeen toisiamme ja eräänä päivänä tilanomistajattaren nähdessä hyvästelymme hän tokaisi hymyillen, että meidän tykkäyksemme papasta saa hänet kateelliseksi. Mutta kukapa ei voisi tykätä lempeästä isoisää muistuttavasta papasta, joka tuo sinulle kettukaramellin makuisia nameja päivittäin ja tuo mieleesi lapsuusmuistot.
